Kirjoittanut
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan lisävihko ilmestyi viime viikolla. Virallisesti lisävihkon käyttöönottojuhla tosin on vasta puolen vuoden päästä, adventtina 2016, mutta seurakuntien tilaisuuksissa vihkosen virsiä voidaan käyttää heti, kun teos on saatu painosta jakeluun.
Virsikirjan lisävihko sisältää 79 laulua, jotka täydentävät kirkon nykyistä, vuonna 1986 hyväksyttyä virsikirjaa. Mukana on monia perinteisestä virsikaanonista poikkeavia sävelmiä, muun muassa kaksi saamenkielistä virttä ja Taizé-perinteestä ammentavia virsiä. Monen virren sanat löytyvät lisävihkosta usealla eri kielellä. Monikulttuurisuus onkin ollut lisävihkon laatimisessa eräänä painopisteenä alusta saakka.
Silti lisävihkon valmistelutyöryhmää on arvosteltu liian vanhoilliseksi ja tavallisen kansan näkemyksistä vieraantuneeksi. Heidän olisi toivottu menevän uudistuksissaan vieläkin pidemmälle: esimerkiksi Juice Leskisen lauluja kuten Syksyn sävel, Viidestoista yö tai Musta aurinko nousee oli toivottu sisällytettävän lisävihkoon. Muita rannalle jääneitä ehdotuksia olivat muun muassa Satumaa ja Täällä Pohjantähden alla.
On harmiteltu sitä, ettei kirkko anna arvoa nykyajan ihmisten arjessaan kokemalle hengellisyydelle. Joogakurssien ja iskelmäkonserttien on arveltu koskettavan ihmisiä enemmän kuin kirkon kaavoihin kangistunut esilläolo. On muistutettu, että ”musiikki tyylilajista riippumatta voi tarjota hengellisen kokemuksen” ja tarjota tunteen siitä, että ”läsnä on jotakin suurta, arvokasta ja hyvää.”
Ehkä näin onkin. Musiikilla ja musiikilla on kuitenkin eroa. Muun musiikin ja kristillisten virsien välillä on nimenomaan se ero, että kirkolla on nimi tuolle ”jollekin suurelle, arvokkaalle ja hyvälle”: Jumala. Tätä erityislaatuista sanomaansa kristinuskon julistaa niin muussa opetuksessaan kuin virsissäänkin.
Kirkkolaki määrittelee, että ”tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa”. Kirkkojärjestyksessä täsmennetään, että ”kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia”. Kirkon käsikirjavaliokunnan mietinnön mukaan ”virsi on Raamattuun pohjautuva laulu, jossa sisältö, sävel ja runoasu välittävät kirkon uskoa ja kokemusta”.
Ehkä onkin niin, että kirkko ja virret eivät ole vieraantuneet kansasta vaan kansa on vieraantunut kirkosta ja virsistä. Jälkimmäinen ei tietysti ole sen parempi asia kuin edellinenkään. Ehkä suuri osa kansasta ei vain enää tunnista kirkon ääntä ja sanomaa omakseen siksi, etteivät he ymmärrä, mikä on kirkon olemus ja tehtävä. Silti on ymmärrettävä, että jos kirkko tästä tehtävästään luopuisi, paljon ei jäljelle jäisi.
Maallisten laulujen vaatiminen virsikirjaan on vähän sama kuin vaatisi Ladoja myytäväksi Toyotaan erikoistuneisiin autokauppoihin sillä perusteella, että Lada vetoaa niin monen suomalaisen tunteisiin. Toyota-liikkeiden tehtävä on kuitenkin myydä nimenomaan Toyotoja. Pysykööt siis kaikki lestissään, virret virsikirjassa ja syksyn sävelet – lisävihkotyöryhmän sihteeriä lainatakseni – ”muilla laulufoorumeilla”, joilla ne tuovat ”sanomaansa vahvemmin esille”.
Näin työryhmä ja kirkolliskokous ovat päättäneet linjatakin – ja tehneet hyvää työtä.
