Kirjoittanut
Vielä 1990-luvun lopulla kohistiin niin mediassa kuin kristillisissä piireissä saatananpalvonnasta. Katosiko ilmiö muualtakin kuin otsikoista?
Kirkon av-keskus julkaisi vuonna 1994 nuorille suunnatun dokumentin Saatana kutsuu minua. Kauhuelokuvista tutun Carmina Buranan pahaenteisten sävelten myötä koululaisille kerrottiin vaarasta, joka saatananpalvontaan kätkeytyi.
Samana vuonna Kuva ja Sana -kustantamo julkaisi Riku Rinteen saatananpalvontaa käsittelevän kirjan Syvyyden kuilusta ja kaksi vuotta myöhemmin teoksen Pimeys väistyy. Sanomalehdet ja televisio-ohjelmat kiinnostuivat ilmiöstä. Mediassa kerrottiin hautakivien kaatamisesta, kirkoille tehdystä ilkivallasta ja nuorten pahoinvoinnista. Asiantuntijoiksi kelpasivat poliisin edustajien lisäksi teologit ja evankelistat.
Huippukohta – tai kuilun pohja – saavutettiin vuonna 1998 niin sanotussa Hyvinkään paloittelusurmassa, jossa saatananpalvontaan yhdistetty Jarno Elg rikostovereineen kidutti uhriaan, murhasi tämän ja lopulta piilotti paloiksi leikellyn ruumiin kaatopaikalle. Tätä seuranneessa kohussa saatananpalvonnan kauheus levitettiin kaikkien suomalaisten tietoisuuteen.
Hyvinkään tapaus kuitenkin osoittautui tietyllä tapaa saatananpalvontakohun loppuhuipennukseksi. 2000-luvulle tultaessa saatananpalvonta olikin käytännössä jo kadonnut otsikoista, eikä edes poltettu Porvoon tuomiokirkko nostattanut pelkoja mistään yhtä humalaista häirikköä laajemmasta ongelmasta.
– Kulttuuri-ilmiöt tulevat aaltoina. 1980-luvulla alkanut hevikulttuuri huipentui jollain tapaa saatananpalvonnassa 1990-luvulla. Kun se väistyi, tilalle alkoivat nousta uuspakanuus ja wiccalaisuus. Tuhoisan ja synkän saatananpalvonnan sijaan haettiin yhtä kaikki antikristillistä mutta sävyltään positiivisempaa noituutta, Päivi Niemi kertoo.
Lue Esko Murron tekemä Päivi Niemen haastattelu Uuden Tien nettisivuilta täältä.
