”Älkää hylätkö kirkkoa”

Muutamia vuosia sitten istuin hotellin aamiaispöydässä rovasti Kalevi Lehtisen kanssa. Tämä nyt jo edesmennyt tunnettu evankelista oli tullut kaupunkiimme seurakuntien yhdessä järjestämän Mission pääpuhujaksi. Hotellin aamiaisella häntä oli mahdollista haastatella. Puhuimme Missiosta, suomalaisen kristillisyyden nykytilasta, Lehtisen omista elämänvaiheista ja monista muistakin asioista.

Kun haastattelu oli melkein ohi, sain ajatuksen kysyä vielä yhtä mielessäni pyörinyttä asiaa. Vapaakristillisyyden edustajana ja helluntailiikkeen viikkolehden päätoimittajana minua kiinnosti tietää, mitä yli kirkkokuntarajojen arvostusta nauttiva evankelista halusi sanoa meille. Muotoilin kysymykseni mahdollisimman selvästi: ”Kalevi, mikä on sinun tärkein viestisi maamme helluntailiikkeelle ja muille vapaakristillisille yhteisöille?”

Luulin, että kysymykseni oli vaativa ja että ekumeeninen evankelista joutuisi harkitsemaan vastaustaan pitkään. Mutta erehdyin. Lehtisen vastaus tuli välittömästi ja varman tuntuisesti: ”Minulla on niille sellainen viesti, että älkää jättäkö ja hylätkö luterilaista kirkkoa. Aivan pian tulemme näkemään maassamme ajan, jolloin Suomen evankelis-luterilainen kirkko menettää nykyisen asemansa ja on sen jälkeen samanlaisessa tilanteessa kuin vapaat kirkkokunnatkin. Meidän kirkollamme ei ole kuitenkaan sellaisista olosuhteista mitään aikaisempaa kokemusta. Teillä vapaakristillisillä yhteisöillä on jo yli sadan vuoden kokemus siitä, miten seurakuntien toiminta ja rahoitus hoidetaan täysin vapaaehtoiselta pohjalta. Siinä tilanteessa luterilainen kirkko tulee selviytyäkseen tarvitsemaan teidän pitkää kokemustanne. Siksi minä pyydän: älkää hylätkö kirkkoa!”

Hämmästyin Kalevi Lehtisen radikaalia viestiä vapaakristillisille kirkoille. Siinä oli jotakin hyvin yllättävää. En ole päässyt vieläkään eroon Lehtisen näkemyksellisistä terveisistä. Ne ovat palautuneet yhä uudelleen mieleeni, kun olen seurannut suomalaisen kristillisyyden viimeaikaista kehitystä. Paine kansankirkon aseman heikentymiseen nousee yhteiskuntamme maallistumisesta, arvoajattelun muutoksesta, poliittisista intresseistä, talouden ongelmista ja kirkon lähes kestämättömiksi käyneistä sisäisistä jännitteistä.

Kansankirkko on syvässä teologisessa ja yhteiskuntaeettisessä kriisissä, joka tulee vaatimaan ennen pitkää jonkinlaisen ratkaisun. Ja tällä ratkaisulla tulee olemaan merkittävä vaikutus maamme kristillisyyteen ja koko yhteiskuntaan. Vaikka luterilainen kirkko on maailmanlaajuisessa kristikunnassa melko pieni yhteisö, sillä on historiallisesti vahva ja laajalle ulottuva vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, koskettavathan kirkon moraali- ja elämäntapakysymyksiin liittyvät kannanotot jollakin tavalla lähes kaikkia suomalaisia. Otan tästä vain yhden esimerkin.

Suomessa ollaan parhaillaan uudistamassa yhdenvertaisuuslainsäädäntöä tavoitteena eurooppalaisen lainsäädäntökehyksen huomioon ottaminen. Vaikka sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen ei kuulu nykyisen hallituksen ohjelmaan, on todennäköisesti vain ajan kysymys, milloin Suomessa säädetään uusi avioliittolaki, joka mahdollistaa sukupuolineutraalin avioliiton. Tällainen laki on teknisesti helppo tehdä, mutta sen käytännön vaikutukset ovat erittäin merkittäviä ja kauaskantoisia. Ne koskettavat avioliiton käsitettä, vihkimiseen liittyviä periaatekysymyksiä, adoptio-oikeutta, kirkkojen ja niiden järjestöjen välistä yhteistyötä, valtion tuen myöntämisen edellytyksiä, työlainsäädäntöä ja palvelusuhteen ehtoja, kouluopetuksen sisältöä sekä monia muita uskonnonvapauslain ja yhdenvertaisuuslain käytännön sovelluksia. Arvojen törmäyksiä ei näissä kysymyksissä voida välttää. Tämä todettiin myös evankelis-luterilaisen kirkon johdon ja Suomen Vapaakristillisen Neuvoston (SVKN) yhteisessä tapaamisessa Kirkkohallituksessa elokuun lopulla.

Sukupuolineutraalin avioliiton mahdollinen hyväksyminen johtaa siihen, että uskonnonvapauslain sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolain keskinäistä suhdetta joudutaan arvioimaan uudelleen. Tämä pakottaa myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon periaatteellisiin linjanvetoihin. Sen on tehtävä valinta yhdenvertaisuuden irrallisella arvolla argumentoivan kansalaismielipiteen ja Jumalan sanasta nousevan avioliittokäsityksen välillä. Jos kirkko päättää muuttaa aikaisempia eettisiä linjauksiaan, se luo paineen sekä yksilöiden että kokonaisten yhteisöjen irtautumiselle kirkosta. Ja jos näin tapahtuu, maamme kristillinen kenttä alkaa muotoutua nopeasti uudelleen ja saattaa olla kymmenen vuoden kuluttua hyvin erilainen kuin tällä hetkellä.

Evankelista Kalevi Lehtisen vetoomus vapaakristillisille yhteisöille oli: älkää hylätkö luterilaista kirkkoa! Vapaakristillisyyden edustajina meidän on tärkeä tunnustaa avoimesti, että evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut suuri myönteinen vaikutus suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Lisäksi kirkko tekee edelleen merkittävää työtä, tarjoaa monia hyödyllisiä palveluja ja sen seurakunnissa ja järjestöissä toimii suuri joukko eläviä kristittyjä.

Riittävätkö nämä seikat perusteeksi sille, että vapaakristillisten kirkkokuntien tulisi ottaa Kalevi Lehtisen vetoomus vakavasti? Vai sisältyikö evankelistan viestiin itse asiassa laajempikin toive siitä, että kaikkien Raamattu-uskollisten kristittyjen tulisi pitää tulevaisuudessa yhtä yli kirkkokuntarajojen?

Kun Lehtinen ei ole enää tarkentamassa ajatustaan, joudumme antamaan näihin kysymyksiin vastauksen itse.