Kirjoittanut
Kirjoittaja on teologian maisteri, tohtorikoulutettava, pappi ja Kansanlähetysopiston kurssivastaavaKatsoin juuri Arman Alizadin ohjelman Pohjantähden alla jakson, joka käsitteli asunnottomuutta. Lähes 10 000 ihmistä viettää yönsä päämäärättömästi kuluttaen aikaa, etsien lämmintä tilaa, jossa viettää edes muutaman tunnin. Monella on päihdeongelma, mutta se ei ole syy, se on seuraus. Mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? Helpompi on turruttaa edes osa tuosta tilasta lämmittävällä alkoholilla, kuin kestää kaikki kuin mies ainakin.
Tunnen piston sydämessäni. Pari päivää sitten saavuin lähijunalla Helsingin keskustaan. Asemalaiturilla tuttu laitapuolenkulkijanainen huusi jokaiselle vastaantulijalle: ”Auta mua!” Jokainen vastaantulija käveli ohi yrittäen olla näkemättä naista. Nainen on tullut vastaani asemalla useat kerrat vuosien ajan pyytäen apua eri tavoin. Tiesin hänen olevan mieleltään sairas.
Kuitenkin tuon aamun viestissä oli jotakin poikkeavaa. Naisen ääni oli tuskainen. Hän ei pyytänyt kolikkoa. Hän suoranaisesti pyysi, että edes joku auttaisi häntä. Minä kävelin muiden tavoin pois. Kuulin vielä kauan takanani avunpyynnöt. ”Auta!” En kääntynyt. En auttanut. Ajattelin vielä hyvän matkan päässä että voisin kääntyä. ’Nyt olisi liian myöhäistä’, ajattelin. Olin kulkenut jo liian kauaksi. Aikaani menisi liiaksi hukkaan päivän askareilta. Todellisuudessa minulla ei ollut kiire. Minua ei odottanut kukaan.
Hyvinvointivaltio-Suomi saa minut ajattelemaan: ”Yhteiskunta pitää huolen näistäkin vähimmistä.” Entä jos ei pidäkään? Tämä nainen on kulkenut päämäärättömästi ainakin toistakymmentä vuotta. Niin pitkälle hänen kasvonsa muistan. Hän on niin kuin se, josta sanotaan: ”Jokainen käänsi hänestä katseensa pois.” Sama henkilö kuitenkin sanoi: ”kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle”.
Minä, pappi, olen syntisistä suurin. Herra armahda!
