Kirjoittanut
”Massage…?”, hän tuli kysymään tyhjin, apaattisin katsein. Olin kyllä hieronut häntä joskus aiemminkin. Nimeä en nyt kehdannut kysyä, olin unohtanut sen. Venäjältä hän joka tapauksessa oli joskus tullut, kuten monet muutkin naisemme. Olkoon hänen nimensä nyt vaikka Elena. ”Totta kai”, nyökkäsin, ”tule istumaan tähän.” Ja niin aloitettiin. Elena istui tuolilla jäykkänä, siniset, surulliset silmät eteen tuijottaen. Ryppyiset, vanhan näköiset kasvot olivat ilmeettömät, paljon elämää nähneet.
Tämän paikan naisten ikää on todella vaikea arvioida ja arviot menevät yleensä pieleen. Ikää saattaa olla paljon vähemmän kuin mitä ulkokuoresta voisi päätellä. Hän, joka minun silmissäni näyttää ainakin kuusikymppiseltä, onkin alle neljänkymmenen. Rankka elämä ei voi olla jättämättä jälkiään.
”Onko tämä ok, tuntuuko hyvältä?”, kysyin välillä. Mutina ja pään nyökkäys vahvistivat, että oikeilla jäljillä oltiin. Tukahdutetuista huudahduksista tiesin, missä kovimmat kipupisteet olivat. Vaistosin, että oli lupa kuitenkin jatkaa. Päätin mielessäni, että nyt ei ole kiirettä mihinkään, olemme siinä kaikessa rauhassa. Ensin hartiat ja niska, sitten päänseutu. Sormeni jo tiesivät mitä tehdä. Otsa ja ohimot tarvitsivat huolellisen ja kiireettömän käsittelyn, samoin koko päälaki. Hiukset olivat likaiset ja rasvaiset, milloin lie viimeksi pesty. Ehkäpä ei kuitenkaan täitä. Huomasin torjuvani häiritsevän ajatuksen nopeasti pois mielestäni. Välillä Elena huokasi syvään. Tiesin, että oikeilla jäljillä oltiin edelleenkin, vaikka sanoja ei vaihdettu. Jossain vaiheessa Elena nosti toisen kätensä merkiksi siitä, että ”tämä vielä”. Niinpä hieronta jatkui olkavarresta alaspäin sormenpäihin asti molempien käsien osalta. Käsiä hieroessani istuin Elenaa vastapäätä, tarpeeksi lähellä saaden enemmän kontaktia häneen. Mitään ei edelleenkään puhuttu, viestit kulkivat puolin ja toisin vain nopeasti ohimenevien katseiden kautta. Se oli kuitenkin siihen hetkeen ihan riittävä. Kun vielä viimeiset rentoutusläpsytykset ja silitys hartiaseutuun oli tehty, Elena sanomattakin tiesi, että sessio oli ohi. Ilmekään muuttumatta, tarrasi laihoin käsin minua vyötäröstä kiinni ja silmät kiinni antoi päänsä levätä vielä pitkän ajan rintaani vasten. Irrotettuaan otteensa nyökkäsi kiitoksensa.
Myöhemmin toinen vapaaehtoinen kysyi: ”Näitkö kuinka Elena reagoi?” ”En… Miten?” ”No, hän jäi vielä istumaan siihen pöydän ääreen ja kyyneleet vain valuivat pitkin poskipäitään. Minä kyllä koin, että siinä tapahtui jotain parantavaa.” Minä nielaisin tyhjää eikä sanoja oikein löytynyt. Huokaisin ja syvä kiitollisuus täytti mieleni.
Elena lähti jossain vaiheessa jatkamaan matkaansa, takaisin kadulle lyhyissä sortseissaan. Ja minua kylmäsi. Ulkona oli oikeasti jo talvisää, vain kymmenen asteen paikkeilla. Kaikilla muilla naisillamme oli jo lämpimämpää päällään. Elena ei näyttänyt välittävän itsestään. Sama tyhjä, apaattinen, vakava katse. Hänen elämänsä oli mitä oli. Kovaa, aivan liian kovaa. Ehkä hänen oli aika mennä taas töihinsä tienaamaan rahaa parittajalleen, seuraavaan huumeannokseensa. Ehkä vain lysähtämään kasaan johonkin kylmään koppiin. Ehkä pitämään puoliaan kovaäänisesti kiroillen. En tiennyt, eikä ehkä hän itsekään tiennyt mikä kulman takana häntä odotti.
Minä jäin rukoilemaan Elenan puolestaan. Jätin hänet Kaikkivaltiaan helliin käsiin, hänen joka tietää koko totuuden ja siitä huolimatta vain rakastaa, koska ei voi itselleen mitään.
