Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaTaas oli koittanut se aika, kun pastorin piti valmistaa joulusaarna. Mitä lähemmäksi vuoden loppua oli tultu, sitä kovemmaksi paineet olivat kasvaneet. Jouluna ei seurakunnalle voinut tarjoilla ihan mitä tahansa. Ei, joulusaarnan piti olla kuin joulupöytä: herkkua oli siinä oltava monenlaista, kystä kyllä. Vuoden mittaan saarnoja tuli ja saarnoja meni, mutta jouluna sanan kuuloon tulijoille oli tarjottava vain parasta.
Näin tuumaili pastori viikkojen vieriessä ja päivien pimetessä. Mitä pidemmälle joulukuu eteni, sitä suuremmaksi kasvoi pastorin huoli. Ja sitä suuremmaksi kasvoi hänen uupumuksensa. Kaksitoista pitkää kuukautta sielunpaimenena ja sanan palvelijana olivat vaatineet veronsa.
Jouluaattoaamuna, ani aikaisin, muiden vielä nukkuessa pastori kokosi itsensä ja ryhtyi työhön. Vain uunissa viimeisiä tuntejaan köllöttelevä joulukinkku seuranaan hän alkoi raapustaa paperille ajatuksia, joita hänen päässään risteili.
”Seimi ja seimen lapsi ovat joulun sanoman ytimessä”, kirjoitti hän ja huomasi miettivänsä, mitä tuo sanoma mahtoi merkitä sille väsyneelle perheenäidille, joka oli keväällä tullut tapaamaan häntä. Pieniä nälkäisiä suita ja sylin turvaan kurkottavia hentoja käsivarsia oli perheessä monia jo ennestään, ja nyt oli jälleen uusi lapsi tulossa. Puoliso oli ollut pitkään työttömänä, ja perheen toimeentulo lepäsi vaimon pätkätöiden ja valtion vielä ainakin toistaiseksi maksamien lisien ja tukien varassa. Seimen lapsi ei ehkä ollut se viesti, joka tätä äitiä lohduttaisi ja rohkaisisi tänä jouluna.
Pastori veti viivan seimen lapsen yli ja aloitti uudestaan. ”Joulun tähti ei himmene koskaan”, kirjoitti hän. Mutta jälleen ajatus eksyi harhailemaan. Kuinka moni nykyään enää ehti miettiä tähtiä? Kuinka moni asui paikassa, jossa oli riittävän pimeää, niin että ylipäätään pystyi näkemään tähdet? Ja kuinka moni oikeasti nosti katseensa ylös ja katseli niitä? Pystyivätkö nuo taivaan jalokivet enää puhumaan mitään ihmiselle, jolle ääretön universumi aukesi nyt kännykästä?
”Idän viisaat miehet”, yritti hän sitten ja saattoi melkein kuulla sen onton naurun, jonka nämä sanat saisivat aikaan kuulijoissa. Usko lännestä löytyvään viisauteen oli romahtanut rytinällä, mutta eipä sitä tuntunut löytyvän enää idästäkään.
”Maassa rauha ihmisten kesken.” Nyt pastoria jo melkein huimasi. Hänen ei tarvinnut miettiä suurvaltasuhteita tai edes kotimaan päivänpolitiikkaa tajutakseen, miten mahdottomilta, suorastaan irvokkailta nämä sanat kuulostivat. Hän muisti taannoisen seurakunnankokouksen ja sen kireän ilmapiirin. Sanan säilä oli sivaltanut terävästi ja osunut kipeästi moniin. Hän muisti isän, joka oli kivettynein kasvoin kertonut pojastaan, jota kiusattiin koulussa. Perhe oli nyt muuttamassa toiselle paikkakunnalle, ja poika aloittaisi keväällä uudessa koulussa. Ja muistipa pastori myös ne tylyt sanat, jotka hän itse oli sanonut puolisolleen, kun tämä oli halunnut keskustella perheen joulun vietosta. Hyvänen aika, ei hänellä ollut aikaa ”keskustella joulun vietosta”, hänen ajatuksensa askaroivat tärkeämpien asioiden parissa. Hänen vastuullaan oli tehdä joulusaarna ja hioa siitä vuoden kirkkaimmin loistava timantti. Seimen lapsi, joulun tähti, Idän viisaat miehet ja maassa rauha ihmisten kesken – niistähän se syntyi, oli aina ennen syntynyt. Miksi se ei nyt enää suostunut syntymään?
Pastori rutisteli käsissään paperin, johon oli saanut tuherrettua nuo muutamat rivit. Ja sitten hän muisti. Hänen mielensä taululle alkoi ilmestyä sanoja, kuin taivaallisen sormen sinne piirtäminä: Immanuel – Jumala meidän kanssamme. Hän nappasi Raamattunsa ja selasi sitä vimmatusti. Tuossahan se oli, heti ensimmäisessä evankeliumissa, Matteuksen muistiin kirjoittamassa, sen ensimmäisessä luvussa: – Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.
Eikö siinä ollut se mitä he kaikki kaipasivat? Jumala meidän kanssamme. Tuo nääntymykseen asti uupunut äiti. Kiusatun poikansa puolesta tuskaa tunteva isä. Johtajiinsa pettynyt ihmiskunta. Toisiaan niin lukemattomin tavoin satuttavat ihmiset, hän itse muiden mukana. Jumala on meidän kanssamme. Siinä oli se mitä hän itsekin, ammattiuskovainen, kaipasi. Pastori maisteli lausetta hitaasti, sanan kerrallaan: Jumala – on – meidän – kanssamme. Oikeastaan se tuntui aika uskomattomalta, kun sitä oikein ajatteli. Uskomattomalta mutta ihanalta. Uskomattoman ihanalta! Siitä hän puhuisi.
Nyt aukesi ajatus, nyt lähti saarna syntymään. Rivi riviltä tuli tekstiä, ikuisia sanoja jotka saisivat rohkaista niitä, jotka jouluaamun pimeydessä tulisivat etsimään lohtua elämäänsä. Ei hätää, Jumala on meidän kanssamme. Meillä on vielä toivoa.
Tuntia myöhemmin pastori nojautui taaksepäin tuolillaan ja venytteli pitkään ja hartaasti. Siinä tuo koko vuoden kauhulla odotettu joulusaarna nyt oli, lepäsi valmiina pöydällä hänen edessään. Ihmeellistä, miten erilaiselta saarnan tekeminen tuntui, kun muisti, että ei ollutkaan yksin sitä tekemässä. Mitäpä jos hän nyt veisi kupin kahvia ja pipareita vuoteeseen, anteeksipyynnön eleenä, sovinnon merkkinä. Vieläköhän voisi keskustella siitä joulun vietosta? Pastorista tuntui, että hänen vierellään rohkaiseva ääni sanoi: ”Hyvä ajatus, mennään yhdessä. Minä tulen sinun kanssasi.”
