Kirjoittanut
Olin eilenillalla Yle TV 1:n A-talkin suorassa lähetyksessä keskustelemassa kirkon suhtautumisesta homosuhteiden siunaamiseen. Ohjelma löytyy Yle Areenasta (linkki). Mukana keskustelussa oli päätoimittaja Hannu Kippo, egyptologi Johan Brandt ja lesbosuhteen taannoin siunannut rovasti Liisa Tuovinen.
Aihe on vahvasti tunteita herättävä, mikä näkyy saamistani yhteydenotoista ja viesteistä. On mielenkiintoista, miten suvaitsevaiseksi itsensä esittelevät ihmiset suuttuvat niin voimakkaasti siitä, että TV-keskustelussa esitetään heidän mielipiteistään poikkeavia ajatuksia. Omasta mielestäni maailma olisi tylsä, ellei olisi mitään keskusteltavaa. Toivon sydämestäni, että toiset keskustelijat eivät ole saaneet yhtä vihamielisiä viestejä.
Oma keskeisin perusteluni homosuhteiden siunaamisen torjumiselle on se, että ihmisellä ei ole olemassa mitään omaa siunausta annettavana, oli hän sitten pappi, piispa tai maallikko. Ainoa, joka voi siunata, on Jumala.
Ihmisenä voin tuntea empatiaa, lähimmäisen rakkautta ja monia muitakin myönteisiä tunteita toista ihmistä kohtaan – ja tunnenkin. Naiselle varsinkin empatia on luontainen tapa suhtautua toiseen ihmiseen, sellaiseksi Jumala on äidit rakentanut. Mutta siunauksen antaa Jumala.
Rovasti Liisa Tuovinen oli tästä kanssani samaa mieltä. Eromme oli siinä, että minä ajattelen, että Jumala kertoo sanassaan tahtonsa: sen mitä hän siunaa tai ei siunaa. Liisa Tuovisen mukaan hänen oma sydämensä kertoo sen, mitä Jumala siunaa.
En pystyisi koskaan omaksumaan Tuovisen tapaa ajatella, ainakaan siten, että minun oma sydämeni kertoisi minulle Jumalan tahdon paremmin kuin Jumalan sana. Olen liian skeptinen itseni suhteen. Tuskin Liisa Tuovinen tarkoitti sitä, että vain juuri hänen oma sydämensä kertoisi Jumalan tahdon. Ymmärsin hänen tarkoittavan, että kaikkien maan päällä elävien ihmisten sydän kertoo heille itselleen Jumalan tahdon. Mutta minut voi lukea pois laskuista. Ei toimi.
Harmillista oli keskusteluissa kolme seikkaa. Ensinnäkin se, että Tuovisen kolmeen kertaan toistamaa väitettä, että Raamattu ei sano mitään tämän päivän homoseksuaalisuudesta, ei päästy kunnolla kritisoimaan. Jo Paavalin käyttämät termit kertovat, että hänellä on ollut laaja tietämys aiheesta. Ja hän teki työtä, julisti ja toimi koko elämänsä ajan hellenistisessä kulttuurissa, jonka suhde homoseksuaalisuuteen on hyvin samanlainen kuin oman kulttuurimme.
Piispainkokouksen työryhmän raportissa todetaan, että tukea myönteiselle suhtautumiselle homosuhteita kohtaan ei löydy Vanhasta eikä Uudesta testamentista. Ja Herra tietää, että niitä on todenteolla etsitty.
Moni on valmis heittämään romukoppaan koko Raamatun tämän vuoksi. Kirkkoa vaaditaan ottamaan etäisyyttä Raamattuun. Juuri tässä on asian todellinen uhka. Jumalan sana pysyy Jumalan sanana, vaikka siellä on kohtia, jotka eivät istu senhetkiseen kulttuuriin. Esimerkiksi puhe Jeesuksen sovituskuolemasta ristillä oli apostolien ajan juutalaisille herjausta ja muiden mielestä se oli hulluutta.
Jumalan sana pysyy Jumalan sanana, vaikka kirkko sen hylkäisi. Mutta kirkko ei silloin pysy kirkkona.
Toiseksi harmillista oli Tuovisen esittämät loukkaavat väitteet eheytysterapiasta henkisenä väkivaltana ja kummallinen väite, että minä en hyväksyisi Jumalan luomiksi ja arvokkaiksi ihmisiksi naisia, miehiä, mustaihoisia ja homoja. En tiedä, ketä tämän ryhmän ulkopuolelle enää jää. Ikävää tietysti on, jos tällainen käsitys puheenvuoroistani tuli, vaikka pyrin tuomaan esille sitä, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, eivätkä homoseksuaalit ole mitenkään erilaisessa asemassa suhteessa Jeesukseen kuin ketkään muutkaan kristityt. Eheytysterapiasta pääsin onneksi hiukan korjaamaan Tuovisen virheellisiä käsityksiä.
Joidenkin mielestä vain jokin erityinen kirkollinen toimitus on oikea tapa julistaa tietylle ihmisryhmälle ihmisarvo. Tämä kertoo siitä, että suomalaisten tietämys kristillisen uskon perusteista, muun muassa kaikille yhtäläisestä ihmisarvosta, on tavattoman ohut tai jopa kadonnut kokonaan.
Kolmanneksi harmillista oli Tuovisen epäkunnioittava käyttäytyminen homoseksuaalisessa suhteessa elävää Johan Brantdia kohtaan. Siinä missä kritisoimme Tuovien ajatuksia, hän pyrki ohjaamaan osumat itsensä sijasta Brandtiin. Jäi ikävä vaikutelma, että Johan Brandt oli tuotu paikalle vain Tuovisen maskotiksi. Olisin mielelläni kuullut Brandtin näkemyksiä enemmänkin. Onneksi pääsimme jatkamaan keskusteluja, kun heitimme Johanin autolla hotellille.
Oma syyni suostua mukaan epäkiitolliseen tehtävään oli se, että saa oikein pyydettynä mennä TV:n suoraan lähetykseen kertomaan evankeliumia: Jeesus on kuolemallaan sovittanut sinun syntisi ja minun syntini. Raamatun äärellä omat synnit väistämättä paljastuvat, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä. Valo paljastaa tahrat, mutta antaa myös elämän.
Vaikka blogi on jo nyt liian pitkä, loppuun vielä Sanaa:
”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.
Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.
Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. ”
(1. Joh, 1:5-2:2)
