Ahdistaako ilmastonmuutos?

Ilmastoahdistuksessa on mukana monia tunteita, joiden kanssa pitää oppia elämään ja kanavoimaan niiden energiaa hyviin tarkoitusperiin, toteaa ympäristöteologian dosentti Panu Pihkala Seurakuntalaisen vieraskynäblogissa.

Ilmastoahdistuksen olemassaolon huomaa ehkä parhaiten sen poissaolosta. Lyhyt vilkaisu luonnontieteen tuloksiin riittää tekemään hyvin selväksi sen, että planeetta kuumenee nopeasti. Kaikenlaisia epäsäännöllisiä ja kasvavassa määrin vaarallisia ilmiöitä esiintyy. Jos otetaan huomioon, että ilmastonmuutos on eksistentiaalinen uhka ihmiskunnalle (muista lajeista puhumattakaan), miksi ihmeessä ahdistuksesta siihen liittyen puhutaan niin vähän?

Kenties juuri siksi. Uhka on liian suuri ja ahdistava, jotta ahdistuksesta voitaisiin keskustella järkevästi. Se yritetään usein piilottaa johonkin tai siihen otetaan etäisyyttä. Väitetään, että esimerkiksi vain neuroottiset ihmiset kokevat ilmastoahdistusta, tai vain nuoret. Mutta kaikista useimmin asiasta vain vaietaan. Silloin tällöin asia kirpaisee, vaikka lapsenlapsen syntymän aikaan, kun ihminen herää pohtimaan, millaisessa maailmassa jälkipolvet tulevat elämään.

Tarvitaan sekä myötätuntoa että päättäväisyyttä

Ajattelen, että tilanteessa tarvitaan sekä myötätuntoa että päättäväisyyttä. Myötätuntoa tarvitaan etenkin heitä kohtaan, jotka kokevat voimakasta ilmastoahdistusta. Uhka jatkuu ja jatkuu, eikä sosiaalista tukea aina ole. Onneksi sentään monet järjestöt ja hankkeet, kuten ”Ympäristöahdistuksen mieli” (www.ymparistoahdistus.fi), tarjoavat tukea.

Mutta myötätuntoa tarvitaan myös heitä kohtaan, jotka eri syistä eivät kohtaa ilmastotunteitaan. Se on pohjimmiltaan traaginen tilanne. Ei kaikkien tarvitse kokea samoja tunteita ja samalla tavalla, mutta uhat tulisi tunnistaa. Syyllisyydentunteet voivat olla hyvin vaikeita, etenkin jos niitä ei lainkaan kohdata. Silloin niitä ei voi yrittää asettaa kohtuullisuuteen: yksilöt ja yhteisöt elävät yhteiskunnan rakenteiden keskellä. Ajatella, millainen kohtalo on se, jos joutuu pakonomaisesti räyhäämään nuorille ilmastoaktivisteille sosiaalisessa mediassa! Armoa.

Päättäväisyys on sekä tahdon että tunteen asia. Nykytilanne vaatii yhteisöllistä ja yksilöllistä rohkeutta. Sisua, sinnikkyyttä. Sitoutumista siihen, että vaikeuksien keskellä haluaa edistää hyvää. On jälleen aika ammentaa suomalaisesta sisukkuuden kansanperinteestä, mutta myötätuntoisesti sekä itseä että toisia kohtaan.

Ajattelen, että on kysyttävä: Keitä me olemme ympäristönmuutosten keskellä? Ja keitä me haluaisimme olla? Millaisia luonteenpiirteitä ja käyttäytymismalleja haluamme elää todeksi?

Menetykset ja muutokset aiheuttavat tarpeen rakentaa myös sisäistä maailmaa uudestaan

Nämä kysymykset nousevat itse asiassa suruteorioista eli muutosten kohtaamisen teorioista. Robert Neimeyer ja kollegat puhuvat merkitysten uudelleenrakentamisesta (meaning reconstruction). Menetykset ja muutokset aiheuttavat tarpeen rakentaa myös sisäistä maailmaa uudestaan. Tätä voi ajatella paikan tai maaston vertauskuvan kautta. Mitä sisäisessä maastossani tai maailmassani on muuttunut menetysten tai muutosten myötä? Millaisia korjauksia, uudelleenistutuksia tai siltoja tarvitaan? Nämä ovat lopulta aina sekä sisäisen että ulkoisen maailman asioita, sillä ne liittyvät ihmisen tapaan olla maapallolla.

Se, mitä joskus kutsutaan ilmastoahdistukseksi, voi laajemmin olla merkitysjärjestelmien ja käyttäytymistapojen muutosprosessi. Siinä on mukana monia tunteita, joiden kanssa pitää jotenkin oppia elämään ja kanavoimaan niiden energiaa hyviin tarkoitusperiin: esimerkiksi surua, syyllisyyttä, hyvän tekemisen halua, epäreiluuden tunnetta, toivoa ja välittämistä.

Millä tavalla Sinä asemoidut tähän prosessiin? Mitä ajattelet ja tunnet, mitä teet? Toivon että löydät luotettuja toisia ihmisiä, joiden kanssa käsitellä tätä myötätuntoisesti.

Panu Pihkala

Kirjoittaja on ympäristötunteiden tutkija ja ympäristöteologian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä elokuussa 2023.