Kirjoittanut
Minun äitini on kuollut. Luulin, ettei hän koskaan kuole. Äitienhän ei pitäisi kuolla. He ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. He keittävät aina kahvit, kun heille menee, vaikka nuorempiakin keittäjiä olisi tarjolla. Minun äitini keitti kahvit vielä 92-vuotiaana, vaikka minäkin olisin jo osannut. Noihin aikoihin sain sentään tiskata astiat, mutta aiemmin en. Äiti oli aina tehnyt kaikki kotityöt ja se oli niin itsestään selvää, että hän varmaan tekisi ne vähintään niin kauan kuin minä elän.
Äiti on instituutio, vähän niin kuin Suomi. En joka päivä ajattele olevani suomalainen, eikä se sykähdytä minua muuta kuin jääkiekon MM-kisojen aikaan tai jouluna Afrikassa. Silti Suomi on tarjonnut minulle mahdollisuuden turvalliseen elämään, koulunkäyntiin ja oman identiteettini muodostumiseen. En joka päivä ajatellut olevani äitini poika vaikka olinkin. Äidin luona käytiin aikuisiässä vain silloin tällöin. Hän oli eräänlainen itsestäänselvyys, se jonka luona saattoi poiketa ohikulkumatkalla ja jonka koti oli minunkin kotini, vaikkei se enää sitä ollutkaan. Kuitenkin juuri äiti on antanut minulle elämän, hoitanut ja huolehtinut monet pitkät vuodet, kunnes elämä opetti astumaan omille jaloille ja kulkemaan omia teitä.
Oliko suhde äitiin etäinen vai läheinen? En tiedä, millainen sen olisi pitänyt olla. Ei se ollut etäinen mutta ei kai hirmuisen läheinenkään. Sellainen tavallinen. Puhuimme tavatessamme niitä näitä, joskus politiikkaa, usein maailman ja kirkon murheita, viimeisinä aikoina yhä enemmän muisteltiin vanhoja. Kuulin jutut lapsuudesta, nuoruudesta ja sota-ajasta jutut moneen kertaan, mutta eivät ne minua kyllästyttäneet. Kuulin mielelläni niitä yhä uudestaan. Ja siitäkin hän halusi puhua, kuinka isä ei aluksi ollut sisällä uskon asioissa, mutta suostui myöhemmin kuuntelemaan, kun äiti luki hänelle Raamattua ja hengellisiä lehtiä.
Isän kuolema oli aikanaan yllättävä ja tapahtui melkein kesken päivätyön. Äidin arvelimme elävän ainakin satavuotiaaksi, kuten muutamat hänen tätinsä olivat eläneet. Siinä suvussa 92-vuotias kuolee aika nuorena. Kun lähtölaskenta alkoi, äiti toivoi pääsevänsä pian taivaan kotiin. Hän ehdotti laulua Kirkas aamu pian koittaa. Hän halusi päästä pian Jeesuksen luo. Hänen lähtönsä oli siis odotuksen täyttymys. Silti se on järkyttävän peruuttamatonta.
Minun äitini on kuollut. Minulla oli vain yksi äiti. Nyt häntä ei enää ole. Nyt ei enää lähdetä äidin luokse. Talo tyhjenee. Ruoho kasvaa. Kasvimaata ei viljele kukaan. Liiterin oviaukkoon ei ripusteta sipuleita kuivumaan. Tulikohan laitettua keinuakaan täksi kesäksi. Enää ei ainakaan tarvitse, koska kukaan ei siihen istu. Sydämessänikin tyhjä paikka.
