Kirjoittanut
Jaakko Rusama on ekumeniikan dosentti ja tietokirjailija. Hän tarkastelee kirkkojen ja elämän ilmiöitä kotimaassa ja ulkomailla.Viime vuosina luterilaisen kirkon lähetysjärjestöt ovat laatineet ja osa laatii parhaillaan uusia toimintastrategioita. Maailma muuttuu joka suhteessa nopeasti, samoin maailmanlaajan kirkon haasteet, yhteydenpidon muodot ja tarpeet sekä myös toiminnan työkalut.
Suurena haasteena säilyy kysymys siitä, mitä ymmärretään kirkkojenvälisellä kumppanuudella. Rudyard Kiplingin puhe ”Valkoisen miehen taakasta” varjostaa monia toimintoja, tahattomasti tai tietoisesti. Vuosien varrella olen saanut seurata ja edelleen seuraan sitä, miten kirkkojen- ja järjestöjenvälisiä kumppanuuksia toteutetaan ja hankkeita ja projekteja luodaan. Kirjo on todella suuri. Kenen ehdoilla ja kenen tarpeista käsin kumppanuutta toteutetaan? Kohtaavatko kumppanit varmasti tasavertaisesti ilman, että siihen liittyy toisen osapuolen taholta vanhakantaista pakottamista omaan ajatteluun rahan tai muun vallankäytön avulla? Tai liittyykö siihen peräti oman teologisen tulkinnan hyväksynnän vaatimusta?
Sain olla valmistelemassa ja toteuttamassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäistä lähetyskumppanuusneuvottelua ”Your Kingdom Come” maalis-huhtikuussa 2014. Oli myös ilo olla toimittamassa tämän historiallisen neuvottelun 192-sivuista raporttia, jota on sen jälkeen käytetty opetusmateriaalina Suomessa ja useissa oppilaitoksissa ulkomailla.
Järvenpäässä pidetyssä neuvottelussa oli paikalla 130 osanottajaa, joista lähes puolet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen lähetysjärjestöjen kumppanuuskirkkojen edustajia. Suomesta mukana olivat kaikki seitsemän luterilaisen kirkon lähetysjärjestöä. Koskaan aikaisemmin luterilainen kirkkomme ei ollut järjestänyt vastaavaa kokoontumista lähetyksen merkeissä. Kirkkojen edustajat kohtasivat toisensa kirkkoina ja yhteisten haasteiden äärellä. Tavoitteena oli kuulla ulkomaisten kumppanuuskirkkojen edustajien ajatuksia yhteistyöstä ja työn painopisteistä. Ei siis toisen käden tietoja ja käsityksiä tai suomalaisten tai länsimaisten toimijoiden tulkintoja siitä, mitä ulkomaiset kirkot ajattelevat tai mitä ne tarvitsevat, jos tarvitsevat.
Ulkomaisten kirkkojen edustajille lähetettiin etukäteen vastattavaksi kaksi kysymystä. Halusimme antaa heidän vastata aidosti ja rehellisesti ilman, että he kokisivat turhaa arkuutta tai hienotunteisuutta isäntiä kohtaan.
Ensimmäinen kysymys kuului: Mikä on kirkossanne suurin haaste tänään? Eniten vastauksissa tuotiin esille nämä neljä haastetta:
1. Pappien ja maallikoiden koulutus
2. Kirkon työn rahoitus ja taloudellinen tukeminen
3. Johtamiskysymykset ja hallinto
4. Kristillisen ja luterilaisen identiteetin vahvistaminen
Toinen kysymys kuului: Millaista kumppanuutta haluatte tulevaisuudessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa? Vastauksista erottui nopeasti myös neljä yhteistyön muotoa:
1. Kasvatus- ja koulutusyhteistyö, tuki pappiskoulutukselle ja hallinnon koulutukselle
2. Kirkon työn ylläpitäminen ja vahvistaminen, ei ainoastaan lähetysjärjestöjen tuella
3. Diakonia, voimavarojen jakamista ja yhteisiä projekteja
4. Erilaisia vaihto-ohjelmia: kirkkojen, hiippakuntien ja seurakuntien kesken, myös nuorisotyössä
Analysoin huolella kaikki vastaukset. Vaikutelmaksi jäi, että ulkomaiset kumppanuuskirkot halusivat syystä tai toisesta vastata varsin pidättyväisesti. Sitä käsitystä tukivat ne kymmenet käytäväkeskustelut, joita sain käydä ulkomaisten vieraiden kanssa. Silloin tuli esille paljon raadollisempia kuvauksia kumppanuuden ongelmista.
Tämä neuvottelu pidettiin vajaat seitsemän vuotta sitten. Merkille pantavaa on, että ulkomaisten kumppanuuskirkkojen antamissa vastauksissa ei esiintynyt sellaisia käsitteitä, kuten rauha, taloudellinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, sukupuolten välinen tasa-arvo, syrjintä tai syrjittyjen ihmisarvo, uskontodialogi eikä ympärístökysymykset. Nämä ovat käsitteitä, joita läntiset kirkot ja järjestöt ovat aktiivisesti pitäneet esillä. Näiden suurten kysymysten käsittely ei ole ollut aina ongelmatonta. Lähtötilanteet ja tarpeet ovat usein kovin erilaiset. Vuosikymmenien ajan olen ekumeenisissa kohtaamisissa kohdannut samankaltaisen ongelman. Kuuntelemmeko aidosti toisiamme? Onko aina tarpeen antaa itselle oikealta tuntuva vastaus?
Historiallisen lähetyskumppanuusneuvottelun avulla haluttiin tukea kirkkojen keskinäistä yhteyttä, jota tapahtuu nyt entistä enemmän myös etelän kirkkojen kesken. Maailman suurimman ja jäsenmäärältään nopeasti kasvavan (noin 10 miljoonaa jäsentä) luterilaisen kirkon, Etiopian Mekane Yesus –kirkon, silloinen pääsihteeri Berhanu Edossa Ofgaa totesi: ”Nyt myös meillä on paljon annettavaa läntisille kirkoille. Toivomme, että tulevaisuudessa voimme lähettää lähetystyöntekijöitä Suomeen.” Pakistanin luterilaisen kirkon edustajat Rashid Nazir ja Reena Patrick puolestaan toivoivat tärkeimpänä yhteydenpidon muotona sitä, että Suomessa rukoillaan heidän puolestaan.
Monet kirkot, joilla on vähän taloudellisia voimavaroja, kasvavat voimakkaasti. Kasvu perustuu useimmiten yksinkertaiseen ja sitoutuneeseen Raamattu-uskollisuuteen. Sen muodot vaihtelevat suuresti. Kasvaville kirkoille lähetys ja evankelioiminen ovat luontaisesti toiminnan keskuksessa. Ihminen otetaan kokonaisvaltaisesti huomioon: hänen hengelliset ja fyysiset tarpeensa. Maallikoiden tai vapaaehtoisten rooli ja vastuunkantaminen ovat yleensä seurakuntaelämän selkäranka.
Aito ja pyyteetön kohtaaminen on hyvä periaate. Mielestäni pelkästään digitalisaation murroksen vuoksi kirkkojen ja kristittyjen on tarpeellista vahvistaa jatkuvaa tasavertaista vuorovaikutusta ja jakamista sekä oppimista toinen toisilta.
