Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaVanha tarina kertoo hiirestä, joka oli kissalla räätälinä. Muistatko miten siinä kävi? Taitoa ei räätälillä tainnut olla nimeksikään, mutta luovuutta ja neuvokkuutta sitäkin enemmän. Alkuperäinen visio muuttui matkan varrella useamman kerran, kunnes asiakastyytyväisyys putosi pakkasen puolelle ja kissa pisti räätälinsä pois päiviltä, pilaamasta enempää hyvää materiaalia.
En ole ihan varma, millainen opetus tähän tarinaan liittyy – ellei ehkä se, että kenenkään kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa ei kannata koetella liian pitkälle. Me emme toivottavasti joudu kokemaan hiirulaisen kohtaloa, mutta mekin joudumme joskus luopumaan unelmistamme ja muuttamaan suunnitelmiamme. Seuraavassa tarina elävästä elämästä teemaan liittyen.
Muutama vuosi sitten päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja neuloa itselleni villapuseron. Nuorempana niitä oli tullut suihkittua puikoilla tämän tästä, mutta enää ei tälle harrastukselle tuntunut riittävän aikaa. Olin tuohon aikaan vuorotteluvapaalla ja ajattelin, että nyt tai ei koskaan on aika tarttua mahdollisuuteen tehdä jotakin ihanan turhaa ja täysin tuottamatonta. Päätin luoda unelmieni neuleen tarkkaan harkituista väreistä, jotka värianalyysi oli paljastanut juuri minun väreikseni. Siitä tulisi se vaate, joka vaatekaapistani vielä puuttui. Vaate, jota käyttäisin ahkerasti yhdistellen sitä erilaisiin asukokonaisuuksiin.
Neuleen valmistaminen käynnistyi pitkällä mietintäprosessilla. Ensin etsin unelmaani vastaavaa mallia lehdistä ja nettisivustoilta. Lankakaupassa meni tovi jos toinenkin, koska oli vaikea päättää, mitkä värit olisivat kaikkein kauneimpia ja parhaiten yhteen sointuvia. Lopulta langat oli valittu ja maksettu, ja pääsin aarteeni kanssa kotiin. Nyt voisi luomistyö alkaa!
Viikkojen neulomisen jälkeen luomus oli valmis sovitettavaksi. Jo matkan varrella olin aavistellut pahinta, mutta en ollut uskaltanut myöntää totuutta itselleni. Neulos oli aivan liian paksua ja jäykkää, koska lanka olisi vaatinut paksummat puikot – asia jota olin epäillyt alusta asti mutta jatkanut silti härkäpäisesti valitsemallani tiellä. Neule oli myös aivan liian suuri ja näytti ylläni erehdyttävästi pahvilaatikolta, johon oli lisätty hihat. Peilin edessä seisoessani tiesin, että tätä vaatetta en koskaan tulisi käyttämään.
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun minulle kävi näin. Menneisyyteni neulerintamalla oli kuultu monia harhalaukauksia, tiesin siis mitä tehdä. Voisin jättää puseron lojumaan kaapin perukoille ja unohtaa sen sinne kaikessa hiljaisuudessa. Tai voisin käyttää pettymyksen ja kiukun tuottaman energian siihen, että purkaisin tuon onnettoman tekeleen mahdollisimman nopeasti. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.
Pian nuo unelmieni värit olivat jälleen kerinä käsityökorissani, vieri vieressä kuin munat linnunpesässä. Ja sitten alkoi hautominen. Kului viikkoja. Kului kuukausia. Aina lankakorin ohi kulkiessani katseeni osui keriin. Siinä ne kyyhöttivät kuin odottamassa kuoriutumista, suuntautumassa kohti uutta tulevaisuutta ja uutta muotoa. Alun pettymys ja harmitus alkoi haihtua, kun uusi visio alkoi nostaa päätään. Mitäpä jos….
Tuumasta toimeen! Taas puikot kilisemään ja lanka juoksemaan sormien lomitse. Seuraavien viikkojen ajan kaikki televisionkatseluajat ja saarnojenkuunteluhetket höystettiin neulomisella. Värien sommittelu tuotti taas nautintoa, ja valmis neule valui syliini yhä pidempänä ja painavampana. Ja eräänä päivänä se oli valmis. Kävi kuin hiirelle kissan räätälinä: ei tullut neulepuseroa, ei. Vaan tulipa muhkea, lämmittävä villapeitto, jollaiselle kahdella viluisella sohvaperunalla on aina käyttöä.
Aina silloin tällöin on hyvä miettiä, miten olen käyttänyt ne langat joita käsiini on annettu. Olenko neulonut niistä jotakin käyttökelvotonta, joka ei ilahduta eikä auta itseäni eikä ketään muutakaan? Hyvä uutinen on se, että peli ei suinkaan ole menetetty. Pieleen menneen neuleen voi aina purkaa ja alkaa alusta.
Yksi upeimmista asioista, joka liittyy elämään Jumalan kanssa, on se, että hänen kanssaan on aina olemassa uuden alun mahdollisuus. Joskus epäonnistuneen neuleen purkaminen tapahtuu meidän tahdostamme riippumatta. Joskus saamme itse olla siinä aktiivisia toimijoita. Joskus on vain viisainta luovuttaa oma tekele Isän taitavampiin käsiin ja antaa hänen purkaa ja laittaa uusi työ alulle. Kyyneliltä tuskin vältymme missään vaihtoehdossa. Mutta niiden läpi saamme ihmetellen katsella, kun jokin aivan uusi ja upea alkaa saada muotoa ja tulla näkyviin.
Ihmeellisintä on, että se oli koko ajan ollut kätkössä niissä samoissa lankakerissä. Se piti vain osata kutsua esiin.
(Päivitetty versio tekstistä, joka on julkaistu kirjoittajan blogissa Kahvia ja salmiakkia 28.11.2016)
