Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaKirjoitin viimeksi, että lähetystyöntekijän on oltava vähässä uskollinen. Nyt kirjoitan kolikon toisesta puolesta: siitä että lähetystyö menee samojen kuvioiden pyörittämiseksi ilman läpiajateltua strategiaa. Strategia on tärkeä siksi, että rajalliset voimavarat voitaisiin käyttää parhaalla mahdollisella tavalla – niin että mahdollisimman moni ihminen tulisi autetuksi ja saisi kuulla evankeliumin.
Ilman strategiaa lähetti ja lähetysjärjestö jämähtävät samoille jalkojensa sijoille. Vuosia ja vuosikymmeniä he lujittavat asemiaan, rakentavat instituutioita ja sen jälkeen ylläpitävät niitä suurella rahalla. Tavoittamattomille alueille ei sitten riitäkään rahaa eikä ihmisiä. On paljon helpompaa tehdä sitä, mitä aina on tehty, kuin miettiä jotain uutta. Huomasin kentällä, että muutosvastarinta on todella kovaa. Jos strategiasta aletaan keskustella, niin moni haraa vastaan, sekä lähetti että kansallinen työntekijä.
Jos kristillisellä kirkolla olisi ollut nämä 2000 vuotta sama strategia kuin Paavalilla, niin jokainen tämän telluksen asukas olisi kuullut evankeliumin jo vuosisatoja sitten.
Yksi esimerkki: monella muulla kentällä lähetit toimivat asiantuntijatehtävissä, mutta Japanissa he tekevät yhä enimmäkseen seurakuntatyötä. (Tai ainakin tekivät vielä silloin, kun minä olin siellä.) Sen sijaan että lähetit opettaisivat paikallisille verkon tekoa, he kalastavat ongenvavalla yhtä sinttiä kerrallaan. On helppo laskea, miten kauan sadan miljoonan japanilaisen tavoittamiseen menee tällä systeemillä.
Jos kristillisellä kirkolla olisi ollut koko ajan sama strategia kuin apostoli Paavalilla, niin jokainen tämän telluksen asukas olisi kuullut evankeliumin jo vuosisatoja sitten. Paavali teki ratkaisunsa heti ensimmäisellä lähetysmatkallaan. Hän olisi voinut jäädä ensimmäiseen etappiinsa Kyprokselle vahvistamaan kirkon asemia, etenkin kun roomalainen käskynhaltija oli juuri alkanut suhtautua myönteisesti kristinuskoon. Mutta ei, hän nousi laivaan ja jatkoi matkaansa Vähän Aasian mantereelle. Siellä hän kulki kaupungista toiseen seurakuntia perustaen.
Paavali ymmärsi, ettei tuhannenkaan lähetyssaarnaajan elinikä olisi riittänyt Rooman valtakunnan jokaisen pikkukaupungin koluamiseen. Siksi hän keskittyi suurkaupunkeihin: Antiokiaan, Korinttiin ja Efesokseen. Näihin paikkoihin hän pysähtyi vuodeksi tai pariksi kouluttamaan paikallisia kristittyjä työnsä jatkajiksi. Nämä puolestaan levittivät evankeliumia pienemmille paikkakunnille.
Paavalia ei todellakaan voida syyttää paikoilleen jämähtämisestä. Tehtyään kolme lähetysmatkaansa vain kymmenessä lyhyessä vuodessa hän saattoi sanoa näin: ”Näin olen vienyt päätökseen Kristuksen evankeliumin julistamisen kiertäen kaikkialla Jerusalemista aina Illyriaan (Albaniaan) saakka. Olen kuitenkin pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle. Toimin, niin kuin on kirjoitettu: Ne, joille ei ole kerrottu hänestä, tulevat näkemään…” (Rm.15:20).
Tuolloin elettiin vuotta 57, jolloin Paavalin vankilakierros alkoi. Useimpiin Rooman provinsseihin oli kuitenkin jo ehditty perustaa kristillinen kirkko. Aivan uskomaton saavutus! Mitä meidän pitäisi siitä oppia?
