Kirjoittanut
Kirjailija-luennoitsija, jonka sydän sykkii evankeliumille, parisuhteelle ja isovanhemmuudelle.Parasta elämässä on ikä ja sen tuoma ainutlaatuinen rikkaus. En jaksaisi olla päivääkään nuorempi, en varsinkaan parikymppinen tai viisvitonen. Kun omista pojista keskimmäinen täytti juuri 45 vuotta, yritän katsella miestä aikuisuuden kynnyksella. Kateeksi ei käy, paitsi mitä nyt tulee notkeuteen ja nopeuteen asiassa kuin asiassa. Jonkinlaisella huolella katselen häntä keskellä ruuhkaa, unelmia, jaksamista, osallistumista moniulotteisen elämän jatkuvaan virtaan. Roolini on muuttunut rukoukseksi kaikkien lasteni ja heidän läheistensä puolesta. Esirukoilijan osa on kunniatehtävä ja uskon, että monet ikääntyessään oivaltavat sen arvon. Varsinkin ne, joiden etuoikeutena oli kuulla, miten mummo ja vaarikin rukoilivat. Nyt on meidän vuoromme ja tästä olisi hyvä opettaa kirkoissamme enemmän juuri tänä aikana. Tarve on ilmeinen.
Tuntuu hyvältä lukea, että Jeesuksen merkittävä toiminta tapahtui kolmekymppisenä – eikä viisikymppisenä. Nuoren miehen inhimilliset voimat takasivat jalan tehtyjä matkoja, lyhyitä yöunia, ihmismassojen puhuttelua, lasten, syntisten ja sairaiden kohtaamista. Hänen jumalallisuutensa ei antanut etuoikeutta kulkea jatkuvasti vetten päällä, sellainen ei olisi kerännyt yhtään seuraajaa. Herramme kulki jalan, hän koki Lähi-Idän auringon paahteen ja skorpionien väijytyksen siinä, missä muutkin kansalaiset. Hän tietää, mitä on oikeasti olla ihminen, kipua kokeva, tunteva, väsynyt, turhautunut. Juuri tästä syystä haluan seurata häntä, kulkea edes jollain tavalla hänen askelissaan, olla päivittäin hänen johdatuksessaan, keskustella hänen kanssaan, käydä depattia elämän ilmiöistä ja minuudesta. Hän kestää ihmisen kysymykset ja vastarinnan.
Jopa kykenen kiittämään asioista, joista en ikinä olisi voinut kuvitellakaan kiittäväni.
Jospa Herrani suostuisi toteuttamaan hyvää tahtoaan minunkin kauttani, rosoisen ihmisen, jolle armo on elinehto. Ikääntyminen auttaa valottamaan elämän pelikenttää myös tässä suhteessa. Kun on, mitä katsoa taaksepäin, löytää yhä uudestaan armon merkkejä. Vasta nyt alkaa oikeasti ymmärtää, miksi tapahtui, kun tapahtui. Miksi ovi ei auennut, vaikka sitä rynkytin vuosia? Miksi omat lahjani eivät saaneet tulla tehokkaammin käyttöön? Miksi valitsin oudon reitin ja eksyin? Miksi jouduin läpikäymään sairauksia, pettymyksiä, tappioita? Siksi, kuulen Herrani sanovan tässä elämänvaiheessa. Ja kas kummaa, minä tajuan sen nyt. Jopa kykenen kiittämään asioista, joista en ikinä olisi voinut kuvitellakaan kiittäväni.
Kun olemme lukeneet Raamatusta, että Jeesus on tullut, että meillä olisi elämä ja yltäkylläisyys, katsemme on saattanut kääntyä väärään suuntaan. Olemme etsineet sellaista, mikä ei lopulta tyydytäkään. Elämänkokemus avaa uusia merkityksiä ja huomaa jumalallisen ristiriidan kohdallani olevankin juuri sitä Elämää parhaimmillaan. Alkaa huomata, miten paljon on saanut anteeksi, miten asiat ovat loksahtaneet sittenkin paikoilleen, miten palapelini puuttuva palanen löytyikin erikoisesta paikasta. Yhä kokoan palapeliäni ja luotan, että viimeisen palan Herrani tulee asettamaan kohdalleen.
