Sota on tullut lähemmäs pitkän rauhan jakson jälkeen. Olemme seuranneet hämmentyneinä Isisin käsittämätöntä raakuutta, jolle mikään väkivallan muoto ei ollut vierasta. Syyrian uusi hallinto, Isisin hengenheimolaiset, harjoittavat vähemmistöjen, kuten alaviittien ja kristittyjen raakaakin raaempaa murhaamista. Myös Venäjä rikkoo Ukrainan sodassaan räikeästi Geneven sopimuksia, jotka määrittelevät sodassa haavoittuneiden, sotavankien ja siviiliväestön kohtelun ehdot. Ukrainan sodassa on kuollut tai haavoittunut toista miljoonaa sotilasta ja siviiliä. Venäjän välinpitämättömyys omia sotilaita kohtaan ja Ukrainan siviiliväestöön kohdistuvat pommituksen kuvastavat laitonta sotaa, joka on murhaamista.
Kuinka erottaa oikeutettu sota murhaamisesta? Kirkkoisä Augustinus (354-430) määritteli oikeutetun sodan reunaehdot. Sotaan tulee olla oikeutettu puolustuksellinen syy ja sen seurausten tulee olla järkevässä suhteessa saavutettuun hyötyyn. Sotaa voidaan käydä vain esivallan johtamana ja siihen voidaan ryhtyä vasta sen jälkeen, kun muut keinot rauhan saavuttamiseksi on kokeiltu. Sodan päämääränä tulee olla rauhan saavuttaminen. Näin myös luterilaisessa kirkossa on perinteisesti ajateltu.
Mitä pitäisi ajatella Yhdysvaltojen, maailman mahtavimman taloudellisen ja sotilaallisen suurvallan nykyisestä asenteesta ystäviin ja vihollisiin? Ensimmäinen kysymys lienee, kenet presidentti Donald Trumpin hallinto katsoo ystäviksi, kenet vihollisiksi? Se näyttää olevan vaihteleva maisema. Toinen kysymys on se, mikä saa Trumpin matelemaan Venäjän presidentin Vladimir Putinin edessä? Mikä on koukku, jossa hän pyristelee?
Yhdysvaltojen uuden hallinnon suhtautuminen maataan puolustavaan Ukrainaan on ollut ajoittain luokatonta. Sitä voisi verrata papin vierailuun kuolevan vuoteen äärellä. Jos pappi, eräänlainen avaintenhaltija, alkaisi virkansa puolesta penätä palveluistaan kohtuuttoman suuria korvauksen tai alkaisi tehdä kauppaa kuolevan timanttisormuksista, kultaketjuista ja sukuaarteista, mitä hänestä tulisi ajatella?
Tietysti asiat eivät ole mustavalkoista. Yhdysvaltojen varapresidentin J. D. Vancen Münchenissä esittämä kritiikki Euroopan arvomaailmaa kohtaan oli osin paikallaan. Länsimaat ovat kiihtyvällä tahdilla kääntäneet selkäänsä Jumalan sanalle ja kristinuskolle ymmärtämättä, että juuri se on luonut hyvinvoinnin ja ihmisarvon, josta me vielä saamme nauttia. Luomisjärjestyksen käsittämätön turhentaminen, miljoonien syntymättömien lasten tietoinen tappaminen kohtuun ja kristillisen lähimmäisenrakkauden ja sananvapauden kaventuminen vain samalla tavalla ajatteleviin murentavat arvomaailmaa, jota uusien ideologioiden airuet luulevat puolustavansa.
Pelottavaa olisi, jos maailmaa taantuisi diktaattoreiden temmellyskentäksi, jossa voima luo vallan. Toivoa myös sopii, että Eurooppa löytäisi – perinteisten arvojen uuden nousun myötä – uudelleen voimansa kristillisestä viitekehyksestä. Eurooppa voisi olla jälleen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen voima, joka luo turvallisuutta Eurooppaan ja laajemminkin.
Vielä hienompaa olisi, jos länsi palaisi monien yllättävien vaikuttajiensa vanavedessä kristinuskon sanoman äärelle, seuraamaan Jeesusta. Historia kertoo, että sillä on ollut paras vaikutus kansojen maalliseen, henkiseen ja hengelliseen hyvinvointiin. Herra antakoon!
