Tittelihössöttäminen on yksi nykyihmisen perusmaneereista. ”Niin, olen siis diplomi-insinööri, EN insinööri”, ”Olen teologian maisteri, en kandi”, ”Anteeksi nyt vain, olen toimituspäällikkö, en todellakaan toimitussihteeri.”
Asiaan kuuluu tietysti hössöttää, jos virhe sattuu toisinkin päin. Jos maisteria kutsutaan tohtoriksi tai toimituspäällikköä toimitusjohtajaksi, hössöttämisen sävy kuitenkin muuttuu. Tittelihössöttäjä on samalla otettu, koska hänet noteerattiin hetkeksi todellista minää korkeammalle. Tittelivirheistä juontuva itsensä imartelu on itsepetoksista hunajaisinta.
Moni uskis on allerginen uskovainen-tittelille. Suosiossa ovat sellaiset meidän mielestämme mukavammat tittelit kuten ”kristitty”, joka on laimea vaihtoehto, koska 80 prosenttia suomalaisista on tilastojen valossa kristittyjä. ”Tunnustava kristitty” taas on oudon kolkko, tilastokeskusmainen.
Mielestäni uskovainen on ihan hyvä titteli siksi, että se kertoo vastaanottajalle heti mistä on kysymys.
Olen uskovainen -lauseella on ollut kaverisuhteissa niin sanottu icebraker-vaikutus. ”No nyt se on sanottu ääneen”. Oletan, että vaikutus on samanlainen, kun joku josta jo osataan epäillä, kertoo viimein, että joo, olen siis homo. Tunnelma vapautuu, enää ei tarvitse ihmetellä. Asiat saavat selityksen. Ai sen takia se ei kiroile. Sen takia se ei puhu p****sta, vaikka se puhuu autoista. Ai sen takia se on mennyt naimisiin reilu parikymppisenä.
Hetkellistä ensivaivaantumisesta huolimatta minusta on lähes koko ikäni ollut kaikkein mukavinta, kun kaveri tietää jotain siitä, mistä vesistä arvojani ongin. Elämän tärkein asia jää kuitenkin helposti kertomatta muille. Suosittelen avoimuutta: sosiaalinen torjunta on paljon epätodennäköisempää silloin, kun ihminen on rehellisesti sitä mitä on. Peittelyt herättävät vain kysymyksiä, eivätkä aina hyvällä tavalla.
Mitään varsinaista järkisyytä uskis-tiedon panttaamiseen tai asian verhoamiseen titteleiden taakse en ole vielä tähän mennessä keksinyt.