Kirjoittanut
Älä tapa.
Näin kuuluu lyhyt ja ytimekäs viides käsky. Martin Lutherin vastaus kysymykseen mitä se merkitsee on: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme ja tuemme häntä kaikissa elämän tarpeissa.” Kirkon nettisuvulla tähän on lisätty muun muassa, että erityistä tukea on annettava kaikkein heikoimmille.
Keskustelussa olen ollut huomaavinani pelottavan lisäyksen tähän käskyyn. Älä tapa, paitsi jos…
Viittaan lähinnä viimeaikaiseen keskusteluun eutanasiaan eli armomurhaan, mutta viime vuosien aikana on keskusteltu myös mahdollisesta oikeudesta riistää ihmishenkiä myös silloin kun ei armomurhasta voi puhua. Silloin oikeus liittyy lähinnä syntymättömiin lapsiin eli aborttiin.
Olen syvästi huolestunut tästä älä tapa, paitsi jos – filosofiasta. Periaatteessa siitä syystä, että lisäys on mahdollinen ainoastaan jos katsomme voivamme astua Jumalan, elämän ja kuoleman herran, tilalle. Käytännössä siitä syystä, että lisäys väistämättä vaatii kysymään kuka Jumalan sijainen määrittelee ehdot oikeudelle tappaa.
Itse ajattelen, ettei kukaan meistä voi eikä saa edes yrittää syrjäyttää Jumalaa tässäkään asiassa. Hän on ja tulee olla elämän ja kuoleman herra. Muun muassa siksi, että ainoastaan hän ymmärtää täysin elämän merkityksen kaikissa sen muodoissa ja kaikissa olosuhteissa.
Tästä syystä katson myös, ettei kenelläkään ihmisellä tai ihmisryhmällä ole edellytyksiä määritellä millaisin ehdoin tappaminen voi olla sallittua. Olen myös vakuuttunut, että kaikki ihmisen laatimat ehdot ovat aikaan sidottuja, joka merkitsee muun muassa, että tappaminen sallitaan eri aikoina eri syistä. Ne ovat siis aikaan ja kulttuuriin ja niiden muovaamaan yleiseen mielipiteeseen sidottuja ehtoja.
Historia antaa meille kauhistuttavia esimerkkejä tästä.
Palataan vielä hetkeksi keskusteluun armomurhasta siinä tapauksessa, että sairaus on vienyt kaiken toivon parantumisesta. Onko silloin armomurha paikallaan.
Mielestäni ei. Mutta mielestäni ei ole oikein sekään, että ihminen pakotetaan elämään pidempään kuin on luonnollista vain sen takia, että lääketieteellisesti voi pidentää elämää. Siksi olisi pikemminkin keskusteltava siitä, missä raja kulkee elämän ylläpitämisessä luonnottomalla tavalla kuin siitä, missä vaiheessa tapetaan ihminen, joka joka tapauksessa kuolee. Kuten me kaikki.
Palliatiivinen hoito on parantumattomasti sairaiden ja kuolevien ihmisten aktiivista, moniammatillista ja kokonaisvaltaista hoitoa silloin, kun sairaus ei ole enää parannettavissa eikä hoidon päämäärä ole elämän pidentäminen mihin hintaan hyvänsä.
Minusta palliatiivisesta hoidosta ja sen antamista mahdollisuuksista olisi nyt keskusteltava eikä armomurhasta ja siitä, millä edellytyksillä voimme siihen ryhtyä.
Palliatiivinen hoito on viidennen käskyn mukainen konkreettinen tapa toimia.
