Kirjoittanut
Joulun alla tuli uutinen Israelin tunnetuimman kirjailijan, Amos Ozin kuolemasta. Olin lukenut hänen kirjansa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Loistavaa ihmiskuvausta ja juutalaista historiaa. Aivan äskettäin ostin Israelin kansallismuseon kirjakaupasta noin satasivuisen, pienikokoisen kirjan Amos Oz, How to Cure a Fanatic. Israel and Palestine: Between Right and Right. Kirjan lukeminen riemastutti ja ajattelin, että jonkun pitäisi suomentaa tämä. Sitä tuskin tapahtuu. Niinpä päätin nyt, kirjailijan kuoleman muistoksi, tehdä siitä pienen koosteen. Seuraavassa siis valikoima tuon pienen kirjasen tekstiä vapaasti suomennettuna:
Kun isäni oli Puolassa pikku poikana, Euroopan kadut täyttyivät graffiteilla ’Juutalaiset, menkää takaisin Palestiinaan’. Kun isäni vieraili Euroopassa viisikymmentä vuotta myöhemmin, seinät olivat täynnä uusia graffiteja, ’Juutalaiset, häipykää Palestiinasta’.
Minulla on teille huonoja uutisia: Palestiinan arabien ja juutalaisten välisessä konfliktissa ei ole kysymys osapuolten väärinymmärryksestä. Palestiinalaiset todella haluavat maan, jota he kutsuvat Palestiinaksi. Heillä on hyvät syyt haluta sitä. Israelin juutalaiset haluavat täsmälleen saman maan aivan samoista syistä. Näin ollen osapuolten välillä vallitsee täydellinen yhteisymmärrys ja se on kauhea tragedia.
Se mitä tässä tarvitaan, on tuskallinen kompromissi. Kompromissin vastakohta on fanatisismi ja kuolema.
Olen markkinoinut lausetta ’Make Peace Not Love’ (’Tee rauha, älä rakasta’). Ajattelen, että ihmiselle on mahdollista rakastaa korkeintaan kymmentä ihmistä. Jos olet oikein onnekas, sinua saattaa rakastaa kymmenen ihmistä, ääritapauksessa jopa kaksikymmentä. Jos joku sanoo, että hän rakastaa Latinalaista Amerikkaa tai kolmatta maailmaa tai ihmiskuntaa, se on aivan liian ohut väite ollakseen mielekäs.
Minun ajatuksissani sodan vastakohta ei ole rakkaus, ei edes myötätunto, ei veljeys, eikä edes anteeksiantamus. Ei, sodan vastakohta on rauha. Kansakunnat haluavat elää rauhassa.
Israel-Palestiina -konfliktissa on kaksi uhria. En odota, että näiden välille syntyisi yllättäen uusi rakkaus. En odota mitään kuherruskuukautta tai avioliittoa. Ei, odotan reilua ja oikeudenmukaista avioeroa Israelin ja Palestiinan välille. Avioerot eivät koskaan ole onnellisia. Ne sattuvat ja ovat kivuliaita. On kyseessä saman asunnon jakaminen kahden osapuolen kesken. Kukaan ei muuta pois ja asunto on melko pieni. On päätettävä, kuka saa makuuhuoneen ja kuka olohuoneen, kuka keittiön ja kuka kylpyhuoneen. Tosi epämukavaa. Mutta silti parempi kuin elää helvetissä. Maassa jossa palestiinalaiset miehet, naiset ja lapset kärsivät päivittäistä nöyryytystä ja Israelin armeijan julmaa vallankäyttöä. Maassa jossa israelilaiset miehet, naiset ja lapset joutuvat kauheiden terrori-iskujen kohteeksi. Ainoa ratkaisu on avioero.
Ongelma on siinä, että on kaksi fanaatikkoa. Minusta on tullut fanaattisuuden asiantuntija. Jos jossain perustetaan vertailevan fanaattisuuden oppituoli yliopistoon, minä voisin hakea sitä paikkaa. Jerusalemilaisena olen saanut tähän hyvän koulutuksen.
Kirjailijaystäväni kertoi tällaisen tapauksen. Hän oli taksissa ja taksin kuljettaja alkoi solvata arabeja ja sanoi, että heidät kaikki pitäisi tappaa. Kirjailija kysyi, kenen pitäisi tehdä tämä ja sai vastaukseksi, että meidän, juutalaisten. Kenen tarkkaan ottaen, matkustaja uteli lisää, poliisin, armeijan, lääkäreiden vai keiden? No, meidän juutalaisten, sanoi kuljettaja. Mietitäänpä tilannetta, kirjailija alkoi havainnollistaa. Oletetaan, että sinä saat tehtäväksesi tietyn kerrostalon kotikaupungissasi Haifassa ja koputat ovella ja kysyt: ”Anteeksi, madam, oletteko mahdollisesti arabi?” Jos vastaus on myönteinen, ammut hänet, kirjailija jatkoi. Kun olet näin käynyt koko kerrostalon läpi ja olet lähtemässä kotiin, kuulet vielä yhden lapsen itkevän. Käytkö tappamassa hänetkin? Taksin kuljettaja ärähti kirjailijalle: ”Oletpa sinä julma mies.”
Tässä konfliktissa ei ole kyse siitä, että toiset ovat väärässä ja toiset oikeassa. Molemmat ovat oikeassa. Tämä ei ole uskontojen sota, ei kulttuurien sota, ei kahden erilaisen tradition sota, tässä on yksinkertaisesti kysymys siitä, kenen ”talo” tämä on. Tällainen kysymys olisi ratkaistavissa.
Täytyisi istua kahvikupin ääreen ja ratkaista tämä ongelma. Fanaattisuuteen olisi kaksi lääkettä. Pitäisi lukea ja ymmärtää kirjallisuutta. Toiseksi tarvittaisiin huumorin tajua. En ole koskaan tavannut yhtään fanaatikkoa, jolla olisi huumorin tajua. Kyky nauraa itselleen laukaisisi monta ongelmaa. Huumorin valossa voisit nähdä itsesi toisten silmin. Saattaisit huomata, kuinka huvittava olet.
Jos voisin kehittää sellaisen kapselin, johon olisi pakattu huumoria ja rokottaa sillä kansakunnat, ansaitsisin Nobelin palkinnon, lääketieteen sellaisen, en kirjallisuuden.
Eurooppalaisille haluaisin sanoa, että Israel-arabi -konflikti ei ole mustavalkoinen, siellä ei ole hyviksiä ja pahiksia. Kumpi on Daavid ja kumpi Goljat, riippuu täysin näkökulmasta.
Valinta ei tarkoita, että sinun pitäisi olla pro-Israel tai pro-Palestiina. Sinun täytyy olla pro-rauha.
