Anteeksi, rakas ystäväni.

Minulla on ystävä, joka on joutunut kokemaan rankkoja. Hänen elämänsä ei lähtökohtaisestikaan ole kovin helppoa. Hän on töissä aikaisesta aamusta iltamyöhään, eikä välissä välttämättä ole kovin kummoisia lepotaukoja. Siitä huolimatta hänen työnantajansa ei välttämättä huomaa lainkaan sitä ponnistelua ja panostusta, jonka ystäväni joka päivä laittaa likoon. Hän saa tehdä työnsä aika lailla ilman kiitosta. Tottapuhuen usein näyttää siltä, että hän saa hyvin harvoin positiivista palautetta. Raadettuaan koko päivän, viikon ja kuukauden hänen annetaan ymmärtää, että hän on tehnyt vain sen mitä pitikin; ekstrasta ei anneta mitään lisäpalkkiota.

Hän on käynyt läpi muutaman aika vaikean elämänvaiheen. Aika monta vuotta hän joutui elämään nääntyneenä vastoin omaa tahtoaan, suorittamaan fyysisesti raskaita tehtäviä melkein päivittäin, eikä kuitenkaan saanut tarpeeksi lepoa ja ravintoa. Asiat ovat sittemmin onneksi hieman helpottaneet, mutta suuria, suorastaan massiivisia fyysisiä ponnistuksia hänen on silti täytynyt suorittaa senkin jälkeen. Nykyisin hän saa ihan hyvin syödäkseen, mutta hän ei voi oikeastaan itse vaikuttaa ravinnon laatuun. Hänen on tyydyttävä siihen, mitä hänelle annetaan, ja yritettävä pärjätä sillä.

Rankinta on se, että kaiken tämän jälkeen häneen ei vieläkään olla tyytyväisiä. Hän tekee parhaansa, ylittää itsensä, suoriutuu hienosti ja tekee kaiken kertakaikkiaan juuri niin kuin pitääkin, mutta se ei vieläkään riitä. Työnjohdon viesti ei usein ole edes että “hieno yritys” vaan lähinnä pettynyt hiljaisuus ja pisteliäs kriittisyys. Hänen annetaan ymmärtää, että hän on jotenkin epänormaali ja vääränlainen; lähtökohtaisesti pettymys, joku, joka ei koskaan suoriudu tarpeeksi hyvin eikä ole riittävän hyvä. Sitä on aika rankkaa seurata. Hän on kuitenkin täysin normaali, itse asiassa erinomainen yksilö; hän osaa toimia useimmiten täysin oikein ja tekee parhaansa, hän on juuri sellainen kuin pitääkin. Sitä ei vain nähdä. Häntä verrataan kohtuuttomasti muihin ja asetetaan epärealistisia tavoitteita. Hänen odotetaan olevan samanlainen kuin tietyt muut henkilöt, vaikka se on fyysisesti mahdotonta. Totta puhuen usein näyttää siltä, että häneltä pyydetään täysin mahdottomia asioita. Hänen pitäisi muuttua täysin toisenlaiseksi, eikä työnantaja ymmärrä, ettei sellaista voi pyytää.

On pöyristyttävää, että suoritettuaan käsittämättömän raskaita fyysisiä ponnistuksia häneltä pyydetään heti lisää. Hänen ei oikein edes anneta levätä, vaan heti asetetaan uusia tavoitteita, vaatimuksia ja paineita. Luulen, että hän kaipaisi kiitosta. Sellaista kunnollista tunnustusta, joka tulee sydämestä. Hän haluaisi myös lepoa, varmuutta siitä, että hän riittää ja hän on hyväksytty. Hän haluaisi tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin hän on. Arvelen, että hän kaipaisi myös vähän huolenpitoa, sitä, että kerrankin joku huolehtisi hänestä ja hän saisi levätä. Silloin hän voisi tehdä hyvillä mielin työnsä, ja tämä orjuusasetelma vihdoinkin muuttuisi.

Hävettää sanoa, että hän on hommissa minulla.

Minulle on kyllä monta kertaa sanottu, ettei tällainen peli vetele. Että se on ensinnäkin epäeettistä ja rikkoo ihmisyyden perusarvoja. Ja että tällä tyylillä hän ei jaksa enää kovin kauan palvella minua. Minua on myöskin yritetty saada vakuuttumaan siitä, että johtamistyylini on täysin tarpeeton. Minulle on yritetty selventää, että parempia tuloksia saataisiin pehmeämmän lähestymistavan kautta, ja että asettamani tavoitteet ovat kokonaisuuden kannalta täysin toissijaisia. Olen periaatteessa kritisoijieni kanssa samaa mieltä. Suhteeni alaiseeni ovat kuitenkin niin monisyiset ja ristiriitaiset, että tämä koko elämäni ajan kestänyt palvelussuhde on päässyt vinoutumaan tavalla, jota minun on ollut vaikeaa enää oikaista.

Tässä viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että jonkin on muututtava. Hieman vastentahtoisesti olen myöntänyt, että kyse taitaakin olla minusta. Ainakaan se ei ole toiminut, että olen vuosikaudet vaatinut häntä muuttumaan. On hän muuttunutkin, hetkittäin, ja kuitenkaan en ole ollut tyytyväinen. Ei kenties ole viisasta yrittää enää uudelleen. Hän saattaisi taas taipua tahtooni ja yrittää, yrittää vimmatusti, ja saavuttaakin jonkun asettamani tavoitteen. Todennäköisesti en osaisi kuitenkaan olla vieläkään tyytyväinen vaan vaatisin häneltä liikaa. Tiedän kokemuksesta, että jossakin vaiheessa hänenkin mittansa täyttyy ja saavutetaan murtumispiste. En taida enää olla niin armoton diktaattori, että voisin täysin tunteetta vaatia sitä häneltä. 

llmeisesti muutosta pitäisi siis etsiä minun päästäni, hyvin konkreettisella tavalla. 

Aika kuvaavaa on se, että olen tosiaan pitkään suhtautunut häneen hyvin kylmästi. Tunteettomasti. Olen ajatellut, että minulla on oikeus vaatia häneltä kaikkea tätä. Että hänen pitäisi olla kiitollinen siitä, että yritän parantaa hänet. Olen nähnyt hänet esteenä minun ja onnellisuuden välissä, eikä hän ole vuosiin enää jaksanut väittää vastaan. Olen ehkä alitajuisesti tiedostanut, että hänellä saattaisi olla tässä asiassa minua suurempaa viisautta, mutta olen mielestäni nähnyt kuitenkin asian paremmin. Tavoitteeni ovat olleet niin yleviä. Olen ajatellut, että kun ne saavutetaan, me molemmat olemme vihdoin onnellisia. Että piiskaamalla häntä eteenpäin nostan hänetkin kunniaan. En vain ole tullut koskaan kysyneeksi häneltä, onko se kunniaa, jota hän kaipaa. Minulla on mielestäni ollut suorastaan velvollisuus jalostaa häntä ja pitää hänet kurissa.

Totta puhuen olen aina myös pelännyt häntä. On tuntunut siltä, että voin pitää hänet kurissa vain tiukan kontrollin avulla. Jos annan hänelle liikaa liekaa, hän saattaa tehdä mitä vain. Olen pelännyt hänen omaa tahtoaan, ja on tuntunut turvallisimmalta alistaa hänet niin täysin, että hän on minun ohjailtavissani. Parhaimmillaan se on tuottanut minulle kummallista euforiaa; saada hänet saavuttamaan suuria saavutuksia minun käskemänäni.

Kieltämättä on vähän koomista, että tärkein asia, mitä häneltä olen vaatinut, on ollut tulla pienemmäksi. Olen vuosikaudet nalkuttanut hänelle siitä, että hänen pitäisi viedä vähemmän fyysistä tilaa maailmasta. Tarkemmin ajateltuna se on aika outo vaatimus. Onhan täällä tilaa; kyllä hän tänne mahtuu vähän isompanakin. Mitä väliä sillä lopulta on? En mielelläni anna ajatukselle tilaa, mutta minun on myönnettävä, että minuakin riipaisee ajatella, mitä hän on joutunut kestämään. Olen katsellut häntä kriittisesti ja osoitellut ankarasti häntä ja kommentoinut hänen olemustaan kovilla sanoilla. Ja silloinkin, kun olen ollut hiljaa, hän on nähnyt katseestani, mitä ajattelen. Ja ottanut sen vastaan mitään sanomatta.

Tämä kaikki alkoi oikeastaan muuttua vasta kun menetin hetkellisesti kontrollin häneen. Hän sai ensimmäistä kertaa elämässämme kenties aidosti tehdä sitä, mikä oli hänelle luontaista. Hän tuntui nauttivan siitä. Minulla ei kerrankin ollut mitään sanottavaa hänen toimintaansa, vaan jouduin seuraamaan sitä vähän hämmentyneenä ja pöllämystyneenä sivusta. Hän kasvoi, paisui ja muuttui omia aikojaan, rakenteli jotakin hyvin suurta ilman minun ohjaustani ja yhdeksän kuukauden ajan voi hyvin. Voisin väittää, että hän suorastaan kukoisti. Ainakin loppuajasta. Hän muuttui aivan toisenlaiseksi; ikäänkuin hyvin jalostettu omenapuu palautuisi villiomenapuuksi, mutta tuottaisi yhtäkkiä runsaasti hedelmää. Hänen villiytensä oli minulle vierasta, tuntematonta. Hetken aikaa minun oli hyvin kummallista elää hänen kanssaan. Tunnustelin ja tarkastelin häntä kuin vierasta, joka nukkuu samassa sängyssä kanssani. Sitten aloin tottua häneen.

Jokin välisessämme sopimuksessa oli peruuttamattomasti muuttunut. Minulta oli varastettu ainakin toinen ohjain, ja oli paljon sellaista, mihin minulla ei ollut sanottavaa. Saatoin vain sallia muutoksen. Se kirveli, ja yhden jos toisenkin kerran Fyysikko joutui puhumaan minulle järkeä ja lempeitä sanoja, mutta hitaasti aloin tottua alaiseni uuteen julkisivuun. Sitten tämä kaikki tapahtui uudestaan ja omenapuuni tuntui ottavan lisää tilaa itselleen. Nykyisin hän on kovin erilainen kuin ennen. Olen ikäänkuin menettänyt otteen hänestä. Hänen tahtonsa on tullut paljon vahvemmaksi, ja minusta tuntuu, kuin hän hieman arastellen ja haparoiden oikoisi itseään, venyttäisi raajojaan suoremmiksi, kumaraan painettua selkäänsä korkeammaksi. Hän haistaa muutoksen tuulessa ja tietää, että minä olen hävinnyt pelin. 

Sitä hän ei kuitenkaan tiedä, että olen jo vuosia halunnut hävitä tämän pelin. Hän ei ehkä ole tiennyt, että minä olen ollut orja yhtä aikaa hänen kanssaan. Omalla vimmaisella kontrollintarpeellani olen orjuuttanut meidät molemmat. Minussa ei vain ollut tarpeeksi naista viheltämään peliä poikki. Hävettää myöntää, mutta olen pelännyt eniten kaikkien muiden reaktiota. Erityisesti heidän, joihin alaistani olen verrannut. Olen jostain käsittämättömästä syystä antanut heille vallan arvioida meitä. Se on outoa, koska en juurikaan edes tunne heitä. He ovat katselleet meitä lehtikuvista ja julisteista ja arvioineet meitä, ja niinpä minun on ollut piiskattava meitä molempia eteenpäin.

Ja kaiken tämän ajan hän olisi tiennyt paremmin. Minua nolottaa, kun ajattelen sitä.

Todennäköisesti kaikki kuitenkin muuttuu nyt. Minusta on tullut pienempi, hänestä isompi. Hän on aina halunnut luvan olla isompi. Nyt hän on tainnut ottaa luvan siihen ihan itse. Me lähestymme koko ajan toisiamme; meistä tulee tutumpia. Minun täytyy oppia pyytämään häneltä anteeksi ja antamaan hänelle tunnustusta. Hän ansaitsee paljon kiitosta, palkintoja siitä, mitä hän on tehnyt. Toivon, että hän taas joskus oppisi luottamaan minuun. 

Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että hän saa kaiken vallan. Ei sitä ole tarkoitettu olemaan niin. Meidän kuuluu mennä tässä yhtä matkaa, tasaveroisina. Hän on yhtä arvokas kuin minäkin. Me emme ole oikeastaan johtaja ja alainen vaan meidän kuuluisi olla yhtiökumppanit.

Itse asiassa minun kuuluisi vain oppia näkemään hänet niin kuin toiset hänet näkevät. Ainakin ne, jotka ovat tässä lähellä. Ne lehtikuvat eivät oikeastaan ole äänivaltaisia tässä yrityksessä. Nämä lähellä olevat kanssaihmiset ovat pitkään yrittäneet saada minua ymmärtämään, että näen alaiseni väärin. Minun on opeteltava ottamaan varteen heidän näkökulmansa.

Meillä saattaa olla edessämme aivan uusi elämänvaihe. Lopulta taitaa olla niin, että onnellisuuden ja meidän välissä ei seisokaan hän vaan minä. Minun lukkiutuneet, ahdistavat ajatusmallini ovat estäneet meiltä sen vapaan rennon onnellisuuden, joka meille olisi muuten kuulunut. Olen anastanut sen itseltäni itse. Se on käsittämättömän tyhmää. Ja käsittämättömän yleistä. En käsittääkseni nimittäin ole ainoa, jolle on päässyt käymään näin.

Mutta jos minä olen ongelman alkusyy, on minussa ehkä myös sen avain. Eihän tätä kompleksia edellytä minulta kukaan muu kuin se entinen minä, joka pelkäsi maailmaa liiaksi eikä uskaltanut elää täällä omana itsenään.

No, tällainen minä kuitenkin olen. Tällaisia me olemme. Isompia kuin kuvittelin. Täysin normaaleja. Itse asiassa erinomaisia yksilöitä. Hän pystyy juuri siihen mihin pitääkin ja vielä enempään; onhan hän antanut minulle sen, mikä on minulle kalleinta; luonut kaksi ihmettä tähän maailmaan. Ihan ilman minun apuani vieläpä. Jo siitä hänelle kuuluu loputon kiitos.

Niinpä: anna anteeksi, rakas ruumiini. Olet erinomainen keho. Opettelen sanomaan sen niin, että tarkoitan sitä myös: olet kaunis. 

Tästä eteenpäin lupaan opetella kunnioittamaan sinua. Teen tästä kaikesta julkista, että tämä velvoittaisi minua olemaan sinulle tästä eteenpäin aito ja uskollinen. Ja että ne toiset, joiden tiedän jossakin miettivän samansuuntaisia asioita, voisivat saada tästä iloa ja apua.

 

Rakkaudella, Kaisa