Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Lehdistö ilahdutti brexitin, Syyrian ja muiden synkkien normiuutisten välissä kahdella positiivisella jutulla, jotka saivat tämmöisen vanhan äijänkin herkistymään ihan kyyneliin asti (monet vanhat äijät ovat salatunteellisia).
Ensimmäinen tarina: Iltapäivälehdissä kerrottiin, että jalkapallon maajoukkuepelaaja Petteri Forsell sai Armenia-pelin jälkeen tiistaina twiitin 8-vuotiaan Jonnen isältä. Jonne oli sanonut isälleen: ”Ois kiva kattoo, miten se (Forsell) pelaa, kun meillä on sama pelityyli, niin voisin oppia jotain uutta. Voitko kysyä, pääseekö se torstaina veteleen tohon tekikselle?” Isä teki työtä käskettyä, ja esitti pojan kysymyksen futistähdelle. Tämä tarttui asiaan, kysyi missä tekis on ja sopisiko keskiviikko. Lopputuloksena Forsell ajeli keskiviikkona Nurmijärven Rajamäelle ”veteleen tekikselle” Rajamäen Kehityksen 8-9 vuotiaiden junnujen kanssa.
Paljon respektiä Petteri Forsellille! Noin toimii viisas ja vastuullinen monien nuorten futaajien idoli. Hän ei opeta heille pelkästään jalkapallotaitoa, vaan myös ja ennen kaikkea sitä, kuinka ihmisten kesken on oikein elää, itsensä likoon pannen ja pieniäkin pelaajia arvostaen, sellaista arkirakkautta.
Toinen tarina Hesarista: Äiti matkusti junassa 9- ja 7-vuotiaiden kanssa Helsingistä Keski-Pohjanmaalle. Lasten kanssa matkustaminen oli sitä tavallista: ”ei saa potkia selkänojaa, se häiritsee muita, ei, ei me mennä ravintolavaunuun, meillä on eväät” jne. Samassa istuinryhmässä toisen lapsen vieressä matkusti noin parikymppinen nainen. Hänen kanssaan ei sen kummempaa kontaktia syntynyt, mitä hän nyt välillä hymyili äidin ja lasten sanailulle. Nainen jäi pois junasta Tampereella. Lähtiessään hän antoi äidille kirjoittamansa kirjeen. Kirjeessä luki: ”Moi. En tunne sinua, mutta halua kertoa sinulle muutaman asian vaikkapa päivän piristykseksi. Vaikutat oikein ihanalta ihmiseltä! Huomioni kiinnitti sinun tapasi puhua lapsillesi. Kuulostat kannustavalta ja ystävälliseltä, vaikka pienten lasten kanssa matkustaminen ei välttämättä ole aina niin helppoa. Sinun lapsesisikin vaikuttavat oikein ihanilta!” Kirjeen kääntöpuolelle oli vielä piirretty puu, jonka oksista roikkui sydämiä ja kehotus ”Anna valosi loistaa”.
Paljon respektiä tälle tuntemattomaksi jääneelle. Äiti kuvasi tätä kirjettä arkirakkaudeksi. Tuntemattoman ihan pyyteetön ilahduttaminen on teko, joka saa näin sivullisenkin kokemaan mielihyvää.
Arkirakkaus on hieno termi. Arkirakkautta meidät on kaikki kutsuttu osoittamaan lähimmäisille. Se on sitä Kristuksen valoa, joka loistaa pimeydessä!
