Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Arkkipiispa käytti painavan puheenvuoron valtakunnan päämediassa Hesarissa. Erityisesti pidin kohdasta: ”Voimakas puhe kristillisistä arvoista saa minut kysymään, mitä ne oikein ovat? Ei kristittyjä ole viime kädessä kutsuttu puolustamaan arvoja vaan elämään todeksi Jeesuksen ylösnousemusta ja rakkautta.”
Pietistinen evankelikaali (sic!) on täsmälleen samaa mieltä arkkipiispan kanssa. Uskonnollinen ihminen – ne, joista Herramme Jeesus sanoi: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa!” – puolustaa arvoja, uskova ihminen elää todeksi Jeesuksen ylösnousemuksen ja rakkauden.
Sen elämässä, joka elää todeksi Jeesuksen ylösnousemuksen ja rakkauden, näkyvät myös uskosta kumpuavat arvot. Luoman haastattelun mukaan – tähänkin sanon aamenen – yksinkertaistaen on vain yksi kristillinen arvo, joka on Jeesuksen (ja myös Mooseksen lain) opetus: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. (Tähän kuuluu tietysti myös uskontunnustus: Kuule Israel, Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa. Tämä osan Jeesuksen opetuksesta jostain syystä jätämme useimmiten pois, vaikka se itse evankeliumitekstissä on osa rakkauden kaksoiskäskyä.)
Se, että kristilliset arvot loppuviimeksi palaavat aina rakkauden kaksoiskäskyyn, merkitsee sitä, että kirkko tai uskovien yhteisö voi ja sen pitää myös tehdä selkeätä rajanvetoa siihen, mikä on oikein tai väärin. Tätä keskustelua tarvitsee niin yhteiskunta kuin kirkko. Jos mennään sellaiseen arvorelativismiin, jossa suurin piirtein kaikki yksilön arvojen mukainen on hyväksyttävää myös seurakunnan näkökulmasta, mennään pahasti pieleen. Uskovien johtajilla pitää olla rohkeutta myös eettisiin kannanottoihin.
Kuka sitten voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin? Elävässä seurakunnassa vastaus lienee ”Pyhä Henki ja me”.
Haastattelun yhtenä lähtökohtana on tuomiot, joita langetettiin pastori Marjaana Toiviaisen kunnianloukkaamisesta. Toiviainenhan on tullut tunnetuksi toiminnastaan turvapaikanhakijoiden hyväksi, ja juuri tämän toiminnan vuoksi Toiviaista on tarkoituksellisesti haluttu loukata. Arkkipiispa sanoo yksiselitteisesti; ”Hengellinen vihapuhe on vastoin sitä, mitä meidän Herramme on opettanut ja sitä, mitä vaikkapa Martti Luther sanoi selityksessään kahdeksannesta käskystä. ’Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi’ tarkoittaa myös sitä, että pahan puhumisen sijaan meidän pitäisi tehdä kaikkemme, että lähimmäinen saisi säilyttää hyvän maineensa.”
Olisi upeata, jos meistä jokainen tekisi kaikkensa, että erityisesti ne lähimmäiset, jotka ovat eri mieltä meidän kanssamme tai joita me syystä tai toisesta muuten vierastamme, saisi säilyttää hyvän maineensa. Hyvämaineisten yhteiskunta olisi varmasti parempi kuin se yhteiskunta, jossa iso osa energiasta käytetään toisten mollaamiseen ja maineen lokaamiseen.
