Kirjoittanut
Valtamedioiden toimittajat ovat nykyajan papistoa. Heillä tuntuu olevan ymmärrys asioiden kuin asioiden ”oikeasta” tilasta ja valmiit vastaukset universumin kiperimpiinkin kysymyksiin. He yleensä rakentavat ohjelmansa ja artikkelinsa näennäisesti jonkun asiantuntijahaastattelun pohjalle, mutta näissäkin tilanteissa usein vieraan tehtäväksi jää lopulta vain myöntää toimittajan näkemys ainoaksi oikeaksi. Toimittajat hakevat haluamaansa vastausta ovelasti haastateltavaa johdatellen, pienillä sanavalinnoilla ja painotuksilla, kuin perhokalastaja pikkuista nymfiään kalalle tarjoten.
Eräskin radiotoimittaja tuntui olevan sitä mieltä, että USA on toiminut armottomasti eliminoidessaan terroristijohtaja Osama bin Ladenin. USA edustaa vasemmistolaisille toimittajille yleensä paitsi kapitalismin inkarnaatiota, myös tärkeintä modernin kristinuskon naiivia valtapesäkettä. Bin Ladenin teloitus oli siis osoitus kristittyjen tekopyhyydestä, he eivät selvästikään armoa tunne vaikka siitä puhuvatkin. Siinä se taas nähdään, kristityt ovat tekopyhiä hurskastelijoita.
Käsittääkseni kyseinen terroristijohtaja ei kuitenkaan ole missään tiedotteessaan tai muussakaan yhteydessä osoittanut katuneensa pahoja tekojaan. En ole kuullut tai nähnyt hänen missään julkisesti pyytäneen tekojaan anteeksi, ei Jeesukselta, eikä vaikkapa USA:n kansalaisilta tai terroritekojen uhrien omaisilta. Miten ja miksi häntä voisi armahtaa jos hän ei armoa pyydä eikä halua?
Median kynsissä on myös jo vuosikaudet virunut sankarihiihtäjämme Mika Myllylä. Luen parhaillaan hänen 2001 kirjoittamaansa rehellisen oloista tilitystä elämästään, sen hyvistä ja huonoista hetkistä, onnistumisista ja epäonnistumisista. Kirjan nimi on: ”Riisuttu mestari” (Tammi 2002). Kirjan kirjoittamisen jälkeen Mikan elämä lienee ollut vaihtelevaa nousua ja laskua, mutta aina nämä vaiheet ovat olleet median haukkamaisen kiinnostuksen kohteena. Mikan epäonnistumiset ovat olleet herkullisia lööppien materiaalia.
Eräässä haastattelussa Mika toteaa näin: ”Jos saisin kääntää kellon taaksepäin, tekisin kaiken toisin”, ja toisaalla: ”En halua tätä elämää, vaan lihani haluaa… Jeesuksen pitää ottaa minua niskasta kiinni … olen aivan varma siitä, että Jeesuksen tie on minulle se oikea.”
Ainakin omiin korviini kuuluu näissä sanoissa nöyrtymään joutuneen, katuvan syntisen ääni. Syntejään katuvalle kuuluu Kristuksen armo, siinä on koko kristinuskon sanoma pähkinänkuoressa. Voi kunpa me kaikki, minä ja Mika mukaan luettuina, aina rohkenisimme näin tunnustaa syntimme ja myös Jeesuksen sovitustyön perusteella uskoa anteeksiannon ja armon osaksemme!
