Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaEn tunne ketään innokkaampaa lähetysystävää kuin oman äitini. Äiti oli pientilan emäntä ja synnytti kahdeksan lasta. Pyhäkoulunopettaja hän toimi puoli vuosisataa. 60-luvulla aloitettiin kylällämme lähetyspiiri, joka kokoontui eri taloissa. Toissa vuoteen asti äiti piti huolen, ettei tämä traditio päässyt loppumaan.
Jossain vaiheessa seurakunnassamme aloitettiin jouluarpajaiset. Vähitellen lisättiin kesä- ja syysarpajaiset. Kevättalvella kerättiin yhteisvastuukeräystä. Äiti osallistui innolla näihin kaikkiin. Hän oli oikea haka arvanmyynnissä. Lapsuuskotini sijaitsee pienessä maalaiskylässä, jossa naapurit asuvat melko kaukana toisistaan. Äiti kulki viiden kilometrin säteellä kotoaan jalkaisin, pyörällä, veneellä ja suksella arpoja myymässä. Pitemmälle sai isä kyyditä hänet autolla. Tällä tavalla äiti sai myydyksi kuusikin sataa arpaa per keräys.
Arpajaiset järjestettiin seurakunnassamme Pietarin katulasten, Kenian aids-orpojen ja muiden ihmisiin vetoavien kohteiden hyväksi. Äiti osasi motivoida naapurinsa niin, että harva kieltäytyi osallistumasta tähän projektiin. Useimmat ostivat kaksi arpaa ja pulittivat niistä kaksi euroa. Äiti riemuitsi jokaisesta eurosta, koska hänen tietojensa mukaan eurokin on Afrikassa iso raha.
Läksin joskus äidin kaveriksi myyntimatkalle, että saataisiin listat määräpäivään mennessä täyteen. Huomasin kohta, mikä on homman nimi. Äitiä oli odotettu. Useissa paikoissa hänelle keitettiin kahvit, ja kuulumisia vaihdettiin pitkään ja hartaasti.
Joskus sanoin ostavani loput arvat, että listat saataisiin toimitetuksi ajoissa seurakuntatalolle. Äiti vastusteli: ”Nyt kerätään rahaa niiltä, jotka eivät tavallisesti anna mitään lähetykselle. Siitä koituu heillekin siunaus!”
Miten monta katulasta ja aids-orpoa äiti ehti lähetysuransa aikana auttaa, sen tietää Jumala yksin.
Kun kylämme ja pari naapurikylääkin oli koluttu, saattoi äiti pistäytyä kaupunkimatkallaan pankkiin ja sanoa ovella kuuluvalla äänellä: ”Tahtooko teistä kukaan auttaa Kenian aids-orpoja?” Ja tahtoivathan pankki-virkailijat. Vain kerran erään marketin parkkipaikalla tuli joku kieltämään kaupustelun. Myös sisareni kodin ympärillä esikaupunkialueella äiti myi arpojaan. ”Tuollainen komea talo, eivätkä suostuneet ostamaan yhtään arpaa”, hän saattoi jäljestäpäin paheksua.
Ja kun paikkakunnan lehdessä sitten ilmoitettiin arpajaisvoitoista, iloitsi äiti tuttujen voittajien kanssa kuin olisi itse ollut yksi heistä.
Nyt on arvanmyynti äidin elämässä ohi. Askel on käynyt kovin lyhyeksi. Lähetyspiirit ovat kylältämme loppuneet, samoin kuin muiltakin kyliltä. Se siunaus, joka Jumalan sanan kylvöstä olisi kylän osaksi tullut, jää nyt saamatta. Mutta miten monta katulasta ja aids-orpoa äiti ehti lähetysuransa aikana auttaa, sen tietää Jumala yksin.
