Kirjoittanut
Kirjoittaja on espoolainen liikkeenjohdon konsultti, pianisti ja historianharrastaja, joka toimii Suomi-Israel Yhdistysten Liitto ry:n puheenjohtajana, Holokaustin Uhrien Muisto ry:n ja Elämän marssi ry:n varapuheenjohtajana sekä Eduskunnan antisemitismin vastaisen ryhmän sihteerinä.Venäjän armeijan hyökkäys Ukrainaan on pelästyttänyt koko Euroopan ja saanut aikaan paitsi suurimman pakolaisaallon myös ehkä laajimman rukouskampanjan maanosamme historiassa sitten toisen maailmansodan. Moni uskova miettii, mitä rukouksen lisäksi pitäisi tehdä ja kuinka suhtautua esimerkiksi Ukrainan aseistamiseen, Suomen NATO-jäsenyyteen ja aseelliseen puolustukseen yleensäkin.
Itse menin vapaaehtoisena armeijaan kesällä 1982. Helsingin Saalemin porukoissa vuosia pyörineenä oli itsestäänselvyys, että menisin kavereitteni tavoin aseelliseen palvelukseen.
Eräällä alokasjakson oppitunnilla meille havainnollistettiin, kuinka vihollinen eliminoidaan lähitaistelussa kenttälapiolla, mikä järkytti mieltäni. Tuosta hetkestä alkoi useita öitä valvottanut prosessi, joka johti päätökseen luopua aseesta.
Sydän pamppaillen ilmoitin asiasta komppaniani päällikölle, ja seuraavina viikkoina perustelin vakaumustani erilaisten konklaavien edessä. Keskeiset argumenttini olivat viides käsky ”älä tapa” sekä Jeesuksen ohjeet rakastaa vihollisia ja olla tekemättä pahalle vastarintaa. Tutkintaprosessin päätteeksi minut vapautettiin aseellisesta palveluksesta ja määrättiin komppaniamme kirjuriksi.
Armeijasta päästyäni en oikeastaan ajatellut päätöstäni reiluun 20 vuoteen, mutta Herran ohjattua minut vuonna 2005 tutkimaan Israelia ja sen historiaa aloin uudelleen pohtia asiaa. Tämä polku johti tarkastelemaan myös Suomen historiaa, ja löysin yllättäviä yhtäläisyyksiä molempien maiden puolustussodista, joissa pieni maa pystyi torjumaan miesmäärältään ja aseistukseltaan ylivoimaiset hyökkääjät ja säilymään itsenäisenä.
Innostuin lukemaan talvisodan ihmeestä, ja ymmärsin sen takana olleen kansakunnan rukouksen voiman. Mutta samaan aikaan minua haastoi se, ettei vihollista torjuttu pelkällä rukouksella vaan päättäväisellä aseellisella puolustuksella.
Ryhdyinkin tutkimaan Raamattua tästä näkökulmasta, ja huomioni kiinnittyi kahteen esimerkkiin. Niistä ensimmäisessä (Matt. 8:5–10) roomalainen sotilaskomentaja pyytää Jeesusta parantamaan halvaantuneen lapsensa. Kohtaamisen jälkeen Jeesus kehuu upseeria ja toteaa, ettei ole tavannut näin vahvaa uskoa yhdelläkään israelilaisella.
Se, mitä Jeesus ei tässä sanonut, on myös huomionarvoista: hän ei kehottanut sadanpäällikköä eroamaan armeijasta eikä luopumaan aseestaan, vaikka tämä edusti israelilaisille vihamielistä miehitysarmeijaa.
Toisessa esimerkissä (Room. 13:4) Paavali antaa oikeutuksen esivallan aseistukselle ja määrittelee sen Jumalan palvelijaksi. Suomalaisittain Paavalin kuvaama aseellinen esivalta muodostuu puolustusvoimista, rajavartiolaitoksesta ja poliisivoimista.
Päädyin tutkimaan uudelleen viidennen käskyn sisältöä eSword-raamattuohjelman avulla, joka määritteli alkutekstissä tappamista kuvaavan heprean kielen sanan râtsach (רָצַח) ensisijaisesti murhaamiseksi. Ymmärsin, ettei tämä käsky liittynyt mitenkään esivallan osana oleviin puolustusvoimiin vaan yksilönä tehtyyn toisen hengen riistämiseen.
Entä jos esivallan käskyt ovat ristiriidassa Raamatun kanssa?
Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä (Apt. 5:29).
Jumala varjelkoon Ukrainan ja Suomen kansaa!
Kirjoitus on ensin julkaistu Ristin Voitto -lehdessä 17.3.2022
