Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Olin kuluneella viikolla USA:ssa sosiaali- ja terveysministeriön delegaatiossa tutustumassa sähköisten tietojärjestelmien käyttöön ja digitalisaatioon amerikkalaisessa terveydenhuollossa. Mielenkiintoista oli havaita, kuinka samanlaista keskustelua käydään hyvin erilaisissa järjestelmissä. Aivan kuten meillä myös USA:ssa siirrytään yhä enemmän mieltämään terveyspalvelujen käyttäjä asiakkaaksi (customer) tai kuluttajaksi (consumer) eikä potilaaksi (patient).
Minua on paljonkin pohdituttanut, onko lopultakaan hyvä, että yhä useammin suhteet maailmassa ovat asiakkuussuhteita. Asiakkuus perustuu ajatukseen vaihdannasta: saan jotakin (palvelun tai tavaran) ja vastikkeeksi annan jotakin (usein rahaa). Olin aikanaan ammattikorkeakoulun hallituksessa, ja kun siellä teimme strategiaa, sitä kirjoitettiin siltä pohjalta, että opiskelijat ovat koulun asiakkaita. Asiakkuus syntyy siitä, että opiskelija saa opetuksen ja tutkinnon. Vastikkeeksi hän antaa itsensä opiskelijaksi, jonka perusteella ammattikorkeakoulu saa rahaa valtiolta. Koetin protestoida: ikiaikainen akateeminen periaate on ollut se, että korkeakoulu on yhteisö, jossa on oppineita ja vähemmän oppineita ja oppineemmat siirtävät oppineisuuttaan näille vähemmän oppineille, jolloin näistä tulee oppineita ja tutkimuksen kautta uusille sukupolville kumuloituu aina suurempi oppineisuus kuin aiemmilla sukupolvilla on ollut. Jos yhteisön jäsenyys muuttuu asiakuudeksi, tapahtuu iso ajatuksellinen paradigman vaihdos. Jäsen on organisaation kannalta sisäpuolinen, asiakas ulkopuolinen. Asiakkaalle organisaatio on ”se”, jäsenelle ”me”.
Julkisessa organisaation – valtion, kunnan seurakunnan – ja ihmisen – kansalaisen, kuntalaisen, seurakuntalaisen – suhteen pitäisi mielestäni rakentua jäsenyyden lähtökohdasta. (Ei tämä aina ja kaikkialla ole ollut itsestään selvyys: kuningas on voinut sanoa: ”Valtio olen minä”. ja silloin on selvää, että tavallisen kansalaisen asema ei ole jäsenen asema, mutta harvoin myöskään asiakkaan asema. Silloin suhde valtioon on alamaisen suhde, joka on taas ihan erilainen suhde.) Mutta esimerkiksi SOTE-uudistuksessa yksi fundamentti on asiakaskeskeisyyden/-lähtöisyyden korostaminen. Julkinen palvelutuotanto halutaan monissa palvelukokonaisuuksissa samalle viivalle yksityisen kanssa. Mutta kun ne eivät ole lähtökohdiltaan samanlaisia: julkisen palvelun tuottajan palvelut ovat meidän, kansalaisten, yhdessä muodostaman yhteisön tuottamia, siis meidän tuottamia.
Asiakkuuteen helposti kytkeytyvä käsite on kuluttajuus. Kuluttaja hankkii tavaroita ja palveluja, joita kuluttamalla tyydytetään tarpeita. Kuluttajakeskeisessä toimintamallissa korostuu se, että tuotanto pyritään saamaan yhä enemmän kuluttajan tarpeita vastaavaksi. Ihmisiä segmentoidaan erilaisiin kuluttajaryhmiin ja tuotteet koetetaan saada tällaisen segmentin odotusten mukaiseksi. Nykyään segmentointi menee jo yksilötasollekin. Markkinointi, jolla kuluttaja koetetaan saada tietoiseksi tarpeistaan ja niistä tuotteista, jolla tarpeet tyydytetään, kohdentuu yhä tarkemmin yksilökuluttajan arvostusten ja odotusten mukaiseksi. Paljon puhutut markkinavoimat juurikin ovat se voima, joka meitä ajaa yhä vahvempaan yksilön korostamiseen.
Kuluttamisessa ei yleisesti ottaen ole sinänsä mitään pahaa. Kuluttajakeskeisyydestä saattaa kuitenkin syntyä yhteiskunnallisia ongelmia: markkinoiden segmentointi voi johtaa ihmisten epätasa-arvoistumiseen, sosiaaliseen jakautumiseen, luonnonvarojen vastuuttomaan käyttöön jne. Huomion kiinnittäminen vahvasti kuluttamiseen ja kuluttamiskykyyn saattaa tukea hedonistista kulttuuria, jossa mielihyvän tavoittelusta tulee kaiken toiminnan lähtökohta. Oman mielihyvän maksimoiminen voi kuitenkin johtaa yhteiskunnan kokonaismielihyvän (kaikkien ihmisten kokeman yhteenlasketun mielihyvän) huononemiseen. (Itselleni tärkeä ajatuksen muokkaaja on ollut presidentti Koiviston joskus 80-luvun puolivälissä Ylioppilaslehdessä julkaisema kirjoitus, jossa Koivisto totesi hedonismin olevan aikamme aate. Koiviston kirjoituksesta lähtien olen vastustanut hedonismia, ollut sille ja sen ilmenemismuodoille ”vihainen ja äreä kuin rakkikoira”.)
Kun itse imin sodan jälkeisessä ilmapiirissä vahvan solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden arvomaailman, haikeana joudun toteamaan, että tämän päivän arvot (joiden muotoutuminen luullakseni on paljon viestinnässä ja viestintävälineissä tapahtuneiden muutosten seurausta) kovin erilaiset ja korostavat yksilökuluttajaa ja hedonismia yli yhteisöllisten arvojen.
Myös seurakuntamaailmaan on tullut mukaan kuluttajuutta. Seurakunta mielletään helposti palvelun tuottajaksi siinä kuin muutkin palveluntuottajat. Seurakunta tuottaa palveluina jumalanpalveluksia ja muita tapahtumia, rukouspalvelua, sielunhoitopalvelua, harrastuspalveluja jne. Jos palvelut eivät tyydytä, vaihdetaan palveluntarjoajaa, mennään toiseen seurakuntaan tai yhteisöön. Asiakas ei sitoudu yhteisöön kuin siihen asti, että kokee saavansa sieltä hyötyä, tarpeiden tyydyttymistä. Sitten kun pappikin alkaa mieltää seurakuntalaiset asiakkaiksi ja kuluttajiksi ja muuttaa toiminnan ja opetuksen kuluttajalähtöiseksi, tulemme niihin ilmiöihin, joista ihan viime viikkoinakin on paljon keskusteltu: palvelut profiloidaan johtajia korostamalla ja jumalanpalveluksen kokemuksellisuus korostuu. Ja tyypillistä on, että kuluttajan vaatimustaso jatkuvasti kasvaa: se, mikä tyydyttää tarpeen huomenna, pitää olla vielä valtavampaa kuin se, mikä tyydytti tänään.
Jumalan yhteisön ihanne – tämän uskalla sanoa tosiasiana – ei ole tuottaja-kuluttajarakenne, vaan se on perhe, sisar-velisuhde, jossa jokaisella on jotain annettavaa. Meidänkin kysymyksemme (presidentti Kennedyn puhetta soveltaen) pitäisi olla: ”Mitä voin tehdä seurakuntani hyväksi” eikä ”Mitä seurakunta voi tehdä minun hyväkseni.” Pidetään seurakunta yhteisönä, perheenä, ja torjutaan markkinavoimien tuleminen sitä hajoittamaan.
