Kirjoittanut
Painovoimalain seurauksena raskas avainnippu taskussani uhkasi vetää housut alas kinttuihin. Taskussani oli kodin, autotallin, auton, kattosuksitelineen, moottoripyörän, polkupyörän, rukoushuoneen, toimiston, pöytälaatikon, ulkovälinevaraston ja vuokrakesämökin avaimet sekä lisäksi ruokakärryn kolikkolantin pidike. Jostain syystä avainteni joukkoon olivat eksyneet pieni muumipappamaskotti ja pieni made in Switzerland -linkkuveitsi. Siis aivan huomaamattani avaimia ja helyjä oli kertynyt avainnippuun niin paljon, etteivät ne meinanneet enää taskuihin mahtua. En edes tajunnut kuinka epämukava ja epäkäytännöllinen se oli ovien lukkoja avatessa. Iltahämärissä sai lukitun oven takana etsiä tovin, ennen kuin oikea avain löytyi. Ja niin elämä jatkui vuodesta toiseen. Muuttojen yhteydessä joku avain jäi kyydistä pois ja uusi tuli tilalle.
Elämän tiimellyksessä en huomannut, että kallis avainnippuni oli alkanut kärsiä sulkasatoa. Ajanrattaan hampaan hiljaa jauhaessa alkoi karsiutua avainten suoma valta elämästäni. Ensin putosivat pois turhat killuttimet, jotka kirjaimellisesti kuluivat puhki. Ulkomaille muuton yhteydessä tietyt avaimet vaihtuvat uusin, mutta moni avain karsiutui pois. Nyt huomasi jo oudon keveyden tunteen taskussani. Paluumuutto Suomeen vähensi avainnipun painoa huomattavasti.
Yllättäen alkoivat vastatuulet puhaltaa. Jouduin pitkälle sairauslomalle sairastuttuani vakavasti vain 55-vuotiaana. Kaksipyöräisistäkin oli luovuttava. Sairauslomani myötä moni työpaikan avain kävi turhaksi, joten luovutin ne parempaan käyttöön. Seurakunnan pastorina tein surutyötä; toimiston ja lipaston avaimet menivät. Jätin itselleni vielä seurakunnan ulko-oven avaimen.
Eräänä päivänä tein lähtöä apteekkiin. ”Tarja, en löydä avaimiani”, huhuilin vaimolleni. ”Kyllä ne ovat siinä naulassa”, kuului vastaus. Sitten huomioni kiinnittyi hyvin laihaan, rujolta näyttävään avainnippuun, jossa oli vain kaksi avainta! ”Vaimo, missä on rukoushuoneen avain?” kysyin hieman kiihtyneenä. ”Kulta rakas, annoin sen eräälle uudelle keittiössä palvelevalle henkilölle, joka tarvitsee sitä sinua enemmän.”
”Vai että minua enemmän!” Masennuin. Olinhan sentään vielä seurakunnan pastori, ja vaikka olinkin luovuttanut varsinaisen työvastuun seuraajalle, en minä sentään ollut mikään eläkeukko vielä!
Tarja ilmestyi ovelle. ”Voithan sinä aina lainata minun avaimiani, niin ja pianhan sinä jäät jo eläkkeellekin”.
Läksin tuohtuneena liikenteeseen. Minulla oli vielä kaksi avainta, joista pidän tiukasti kiinni! Siinä samassa muistin Raamatunkin puhuvan avaimista. Herralla Jeesuksella on kuoleman ja tuonelan avaimet, ja hän on avannut minullekin taivaan portin selkosenselälleen! Yhtäkkiä Herran Henki valtasi minut ihmeellisellä vapauden tunteella. Olin riisuttu mutta samalla vapaa Jumalan lapsi. Tulee vielä päivä, jona minä saan luovuttaa pois viimeisetkin avaimeni.
Taivaassa niitä en kaipaa enkä tarvitse.
