Kirjoittanut
Seurakuntalaisen vieraskynä-blogissa julkaistaan eri kirjoittajien kirjoituksia.Pahojen henkien karkotus on noussut kuin tyhjiöstä puheenaiheeksi luterilaisessa kirkossa. Sytykkeen keskustelulle on antanut pääkaupunkiseudulla työskentelevä pappi Lea Kujanpää. Hän kertoo törmänneensä seurakuntapapin työssä henkivaltojen kiusaamien ihmisten avunpyyntöihin. Laukaalainen toimittaja ja tietokirjailija Petri Tuunainen arvioi ilmiötä Seurakuntalaisen Vieraskynä-palstalla.
Ettei tarvitse pelätä (Karas-Sana 2023) sukeltaa marginaaliin. Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei Suomessa ole juuri kirjoitettu: Kuuluuko opetus henkivalloista evankelisluterilaisen kirkon piiriin?
Näitä asioita on nyt saattanut kansien väliin Lea Kujanpää, joka toimii tällä hetkellä Kansan Raamattuseuran koulutusjohtajana ja pappina – sekä korostaa rukousta elämän kantavana voimana. Kirjan alussa Kujanpää kertoo aprikoineensa pitkään, ryhtyäkö kirjoitusprojektiin lainkaan. Hän kuvaa, kuinka sekä kannustajia että varoittelijoita riitti.
Jo alkuun kirjassa todetaan, etteivät kaikki kristityt suinkaan usko persoonallisen Pahan olemassaoloon. Kirjassa kerrotaan suoraan asioista, joista yleensä puhutaan vain kuiskutellen. ”Meillä on loppujen lopuksi aika vähän Raamatun antamaa tietoa henkimaailmasta”, Kujanpää toteaa kirjassaan. Hän on tässä enemmän kuin oikeassa. Juuri siksi tämä teos täyttää olemassa olleen tyhjiön sisältämänsä tärkeän sanoman vuoksi.
Kujanpää on kohdentanut teoksensa kolmelle eri kohderyhmälle. Ensinnäkin kristityille, jotka kokevat outoja ilmiöitä ja pelkäävät. Toiseksi kristityille, joille nämä ilmiöt ovat tuttuja – ja jotka eivät niitä pelkää. Kolmannen kohderyhmän muodostavat lukijat, joille nämä ilmiöt ovat vieraita.
Lea Kujanpään kirja on yhtä relevantti sekä persoonallisen pahan tosissaan ottaville että henkimaailman ilmiöihin skeptisesti suhtautuville lukijoille. Kujanpää kehottaa kirjassaan turvautumaan kaikessa ensisijaisesti Jeesukseen sekä varoittaa liiasta kiinnostuksesta henkivaltoja kohtaan. Henkivaltojen olemassaoloa epäilevä lukija joutuu kirjaa lukiessaan esittämään itselleen ainakin yhden haastavan kysymyksen: Miksi niin moni meidän aikanamme esiin nouseva tuntuu ruokkivan ihmisten mielenkiintoa elämän pimeää puolta kohtaan – ikään kuin houkutellen ihmisiä kurkistamaan sinne.
Yllättävää on, kuinka monet luterilaisen kirkon työntekijät ovat joutuneet kokemaan näitä henkimaailmaan liittyviä kokemuksia.
Kirjan alkupuolisko paneutuu aiheen historiaan valottaen henkivaltoihin liitettyjen ilmiöiden taustoja ja tulkintoja. Suurelle osalle suomalaisista lukijoista koko aihe lienee tyystin outo ja vieras. Evankelisluterilaisen kirkon piirissä ei suoriteta esimerkiksi manauksia, kuten katolisissa maissa tehdään. Kirjassa käydään lyhyesti läpi saatanan pitkä historia, oppia demoneista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin sekä tarkastellaan näkemyksiä taikauskosta ja okkultismista.
Kristittyjen tehtävänä ei ole arvioida toistensa hengellisyyden määrää. On mahdollista ja suorastaan todennäköistä, että kristityn oma kokemusmaailma ei ole koko totuus. Mutta parasta on se, että vaikka kristitty olisi kuinka pinnallinen tai sekopäinen tahansa, Jeesukseen uskova on joka tapauksessa pelastettu Jeesuksen sovitustyön tähden, tiivistää Lea Kujanpää oman tulokulmansa aiheeseen.
Samassa kirjan kappaleessa oleva kirjoittajan toteamus on rohkaiseva.
Kristitty saa nauttia täysillä tästä elämästä, eikä hänen tarvitse kantaa huolta henkimaailmasta. Sen kanssa ei tule hankkiutua tekemisiin, mutta jos kristitty joutuu joskus kokemaan jotain yliluonnollista pahaa, hän voi turvautua Jumalan sanaan: ”Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua” (Jer. 1:8).
Ääneen ei tietenkään tohdita epäillä, että enkeliterapiat, tarot-kortit tai joogaaminen saattaisivat viedä ihmisiä etäämmäksi kristinuskon Jumalasta.
Kirjan mielenkiintoisin osuus on sen jälkipuolisko, jolloin siirrytään tapauskertomusten pariin. Puheenvuoron saavat henkivaltoihin liittyviä asioita kohdanneet evankelisluterilaisen kirkon työtekijät. Lyhyet luvut seurakunnan eri tehtävissä toimivien ihmisten omista kokemuksista tuntuvat elämänmakuisilta ja todellisilta.
Yllättävää on, kuinka monet luterilaisen kirkon työntekijät ovat joutuneet kokemaan näitä henkimaailmaan liittyviä kokemuksia tahtomattaan – tapahtui niitä sitten työssä tai vapaa-ajalla. Toiset heistä ovat aistineet esimerkiksi eri rakennuksissa olevan pahan läsnäolon tai demonin läsnäolon, joskus jopa kirkossa.
Kirjassa puhuvat papit, diakonit ja nuoriso-ohjaajat – mutta eivät omilla nimillään. Samalla pinnan alta nousee esiin kirkon ongelmakohtia. Eräs työntekijä toteaa suoraan, kuinka etenkin Etelä-Suomessa perinteinen hengellisyys on laimentunut ja liberaalisuus vallannut alaa.
Haastateltu nuoriso-ohjaaja paljastaa, kuinka osa hänen kollegoistaan on todennut, ettei hengellisistä asioista puhuminen nuorten kanssa ole heidän juttunsa tai kuinka yhtä totuutta ei välttämättä edes ole. Kirjasta käy ilmi, kuinka nopeaa tämä muutos evankelisluterilaisen kirkon piirissä on ollut. Toisaalta esiin tuodaan evidenssiä siitä, miten suuressa määrin uususkonnollinen henki on vallannut alaa maassamme. Ääneen ei tietenkään tohdita epäillä, että enkeliterapiat, tarot-kortit tai joogaaminen saattaisivat viedä ihmisiä etäämmäksi kristinuskon Jumalasta.
”Monet kirkon työntekijät tietävät, että on olemassa asioita, joista puhuminen herättää Pahan vastustuksen. Koetapa julistaa Jeesusta maallistuneessa ilmapiirissä, niin opit tuntemaan sellaisen näkymättömän paineen. Kun puhumme Jeesuksesta, kuulijat voivat kokea vapautumista, mutta julistaja voi kokea vastustusta. Joskus se tulee ihmisten kautta esimerkiksi nälvimisenä ja ivaamisena. Usein näyttää siltä, että suuriin siunauksiin liittyy erityisesti Pahan häirintää. Se ulottuu toisinaan myös läheisiimme”, kertoo yksi papeista kirjassa.
Viimeiset nelisenkymmentä sivua on omistettu käytännön toimintaohjeille henkivaltojen hyökkäyksiä vastaan. Sivuille on koottu tiivistetysti toimintaohjeita, joissa kehotetaan hakemaan Jeesuksen nimen ja veren suojaa. Kirjan päätteeksi on koottu siunaavia rukouksia. Lea Kujanpää on tehnyt sinänsä ansiokasta työtä nivottuaan laajan kokonaisuuden ytimekkäästi kirjan kansien väliin.
Kokonaiskuvaksi muodostuu vääjäämättä päätelmä, että henkivalloista tai persoonallisesta Pahasta puhumien on useimpien evankelisluterilaisen seurakuntien piirissä tabu. Ilmiöistä ja kokemuksista pääsääntöisesti vaietaan. Voidaankin kysyä, miksi kirkko vaikenee ja mistä syystä etenkin piispat ovat täysin hiljaa. Lopputulemana voi tämän kirjan perusteella todeta, että kirkko on kadottanut sanomastaan niin henkivalloista kuin ylipäätään helvetistä kertomisen. Jos näin on, se ei enää auta ihmistä pääsemään pahasta.
Petri Tuunainen
Kirjoittaja on laukaalainen toimittaja ja tietokirjailija.
