Kirjoittanut
Olen Amerikan ystävä. Pidän Pohjois-Amerikan ihmisten välittömästä mentaliteetista, kauniista ja monipuolisesta luonnosta, kantrimusiikista ja New Yorkista.
Kesäkuussa on tarkoitus vierailla Coloradossa ja toista kertaa New Yorkissa.
Olen nähnyt Manhattanin pilvenpiirtäjien lisäksi Kuala Lumpurin hömelöt maamerkit, jotka on rakennettu rakentamisen vuoksi, samoin kuin vaikkapa Kiinan tai Dubain velalla kyhätyt teräs-lasimonumentit.
Uudesta maasta puuttuvat ehkä linnat ja luostarit tai antiikin ja keskiajan länsimaisen kulttuurin muisto, mutta metropolien osalta Amerikalla on juuret. Tämä tulee esille etenkin juuri Manhattanilla.
Niille, jotka eivät Yhdysvalloissa ole vielä käyneet, suositan useimmiten aloittamaan tutustumisen juuri New Yorkista. Ei kuitenkaan pidä luulla, että Nykin koettuaan on nähnyt koko Amerikan.
—
Suomalaisilla helluntailaisilla ei ole kirkkokuntayhteyttä Yhdysvaltojen helluntailaisiin (joista suurimmat ovat Assemblies of God- ja Church of God -kirkot). Joitain samoja asiakirjoja ja julistuksia olemme jenkkien kanssa allekirjoittaneet. Monissa muissa Euroopan maissa helluntaiherätys on nuorempi ilmiö ja usein amerikkalaisen lähetystyön tulos, jolloin suhde sinnepäin on tiiviimpi.
Suomen helluntailaiset eivät myöskään juuri matkusta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Suomessa vierailee säännöllisesti amerikkalaisia suurpuhujia, mutta ilmiö on enemmänkin osa laajempaa kansainvälistä karismaattista kristillisyyttä.
Euroopan helluntailaisten parissa on myös maanosalle tyypillinen varaus amerikkalaisten suhteen, tosin paljon positiivisemmin me heihin suhtaudumme kuin keskimääräinen pääväestön edustaja.
—
On selvää, että Amerikan ystävä joutuu keskustelujen varalle kehittelemään erilaisia puolustus- tai väistörepliikkejä liittyen Yhdysvaltain eri puolilla maailmaa käyvien, pääasiassa käsittämättömien sotien suhteen. Uskon, että Amerikalla olisi ilman näitä sotia paljon enemmän ystäviä.
Patavanhoillisuutta, kummallisia lakeja, modernia junttiutta, kiusallista pinnallisuutta ja raivostuttavaa kaksinaismoralismia on monessa muussakin maassa, mutta ne maat eivät yleensä kolistele jossain päin maailmaa sotakoneistonsa kanssa.
Amerikan ystävyys ei ollut muodissa varsinkaan George W. Bushin valtakaudella. Jenkkilän fanittamista pidettiin vuosien ajan suosiollisuutena niille kielteisille ilmiöille, jotka edellisen presidentin aikana olivat pinnalla.
Viime aikoina jotain on kuitenkin tapahtunut. Amerikasta voi nyt puhua myös varovaisen myönteisesti. Kaukana takana ovat ne ajat, kun kansa jonotti katsomaan kotimaataan kriittisesti tarkastelleen ohjaaja Michael Mooren dokumentteja. Huipussaan huuma oli Fahrenheit 9/11 -elokuvan aikana. Leffahan onnistui juurruttamaan monelle totuudeksi sen, että oikeasti Bush romautti pilvenpiirtäjät.
Mooren elokuvat eivät ole enää menestyneet Fahrenheitin jälkeen.
Sicko sai Suomessa alle 5000 maksanutta katsojaa. Mooren viimeisin, talouskriisiin pureutunut Capitalism – a love story, olisi luullut kiinnostavan meilläkin. Toisin kävi: elokuva sai surkeat 2664 katsojaa. Katsojalukujen romahdus lienee ollut samansuuntaista muuallakin.
Mooren suosiota voinee pitää jonkinlaisena indikaattorina. Juuri nyt voi olla taas vähän amerikka-myönteinenkin. Kysymys ei ole vain messias-Obamasta. Jo se, että yhdysvaltalaiset kärsivät talousromahduksen kurimuksessa, tekee heistä sympaattisempia.
—
Tunsin aikanaan Amerikka-kritisoinnin ollessa kuumimmillaan Bush-sympatiaa.
Vastustamisilmiö sai älyttömät mittasuhteet. Antiamerikkalaisuus karkasi normaalin yhteiskunnallisen keskustelun kehyksestä ja alkoi saada rasistisia piirteitä.
Bush oli liian helppo paha. Hänen niskaansa kaadettiin kaikki maailman moderni pahuus; sodat, talouskriisit, ilmastonmuutos. Sellaista ikävää asiaa ei planeetalla oikein enää ollut, jonka ei mutkan kautta katsottu johtuvan amerikkalaisista, ja yleensä Bushista henkilökohtaisesti.
Älkää ymmärtäkö väärin. Bush-kritiikki oli varmasti leijonaosaltaan aiheellista.
On päivän selvää, että ilmapiiri Pohjois-Amerikassa muodostui Bushin valtakaudella velkamyönteiseksi ja katteettoman optimistiseksi. Tuloksena on nykyinen lama. Mutta niin tapahtui monessa muussakin maassa, ja ihan omin voimin.
On päivän selvää, että Irakin sota oli enemmän tai vähemmän epäonnistunut demokratian ristiretki. Mutta Amerikka ei silläkään reissulla ollut yksin: Irakiin meni yli 30:nen itsenäisen, omilla kansallisilla aivoillaan ajattelevan ja omien päätöksentekijöidensä vastuulla toimivien valtioiden liittouma.
On päivän selvää, että Yhdysvaltojen pitäisi ratifioida Kioton ilmastosopimus. Mutta eikö toisaalta ole ainakin jonkinlaista rehellisyyttä se, että ei tee sellaista sopimusta, minkä tietää olevan nykyoloissa mahdotonta noudattaa.
Demokratti-Obaman valinta presidentiksi oli hyvä asia Amerikan ystäville. Loputon antiamerikkalainen jauhanta taukosi, ainakin hetkeksi. Eurooppalaisilla on edes yksi tekosyy vähemmän olla katsomatta peiliin ja keskittymättä omiin ongelmiin.
Se, että Bushin aikoja muistellaan jo jossain kaiholla, ei ole ihme. Olihan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä varmasti vauhtia ja jännitystä, taloudellisen vapauden petollista riemua. Aika kultaa muistot.
Nykyinen Obama-elvytys on siihen karkeloon verrattuna tervassa uimista. Viime viikon juhlinta terveydenhuoltouudistuksenkin ympärillä laantunee, kun laskun maksun aika koittaa. On myös päivän selvää, ettei niinkin laajaa uudistusta viedä läpi pelkässä solidaarisuusaatteen palossa. Vastassa on vielä monta mutkaa ja takaiskua.
