Darwinin jumala – Evoluutio ja kärsimyksen ongelma

”Darwinin evoluutioteoria oli paljolti ratkaisu luonnossa vallitsevan pahuuden ongelmaan – eräänlainen teodikea,” kirjoittaa Cornelius G. Hunter kirjassaan  Darwin’s God – Evolution and the problem of evil (2002).

Vuonna 1859 Charles Darwin julkaisi kirjansa Lajien synty. Perustuen tekemiinsä havaintoihin hän esitti eliöiden ja niiden monimuotoisuuden olevan luonnossa vallitsevien ohjaamattomien prosessien seurausta. Sittemmin evoluutioteoriasta on akateemisessa maailmassa tullut vallitseva tieteellinen näkemys.

Cornelius G. Hunter esittää kirjassaan Darwin’s God, että evoluutioteorian menestys ei perustu yksinomaan sen puolesta esitettyyn näyttöön. Darwinista alkaen meidän päiviimme saakka evoluutiota on perusteltu myös uskonnollisin argumentein, joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Siksipä myös evoluutioteoriassa on uskonnollinen pohjavire.

Darwinin päiviin tultaessa modernin ajan rationalistifilosofit olivat entistä enemmän alkaneet käsitellä Jumalaa pikemminkin teoriana kuin persoonana, ja määrittelivät alati tarkemmin sen, millainen Jumala oli tai ei ollut. Jumala ymmärrettiin hyväntahtoisena, luotujensa onnea ja parasta edesauttavana olentona. Luomakunnan katsottiin heijastavan Jumalan hyvyyttä, viisautta ja voimaa.

Luomakunta ei siis ollut hyvä siksi, että se oli Jumalan luoma, vaan koska siitä oli löydettävissä valtavaa kauneutta, harmoniaa, symmetriaa ja järjestystä.

Monet ajattelijat uskoivat Jumalan täydellisyyden tuottavan ainoastaan täydellisyyttä, niin kuin me täydellisyyden määrittelemme. ”Positiivisia jumalallisia attribuutteja, kuten viisautta ja hyväntahtoisuutta korostettiin siinä määrin, että Jumalan vihaa tai pahan sallimista harvoin ajateltiin,” Hunter tiivistää viktoriaanisen ajan jumalakuvan. Luonto ilmensi kyllä Jumalan hyvyyttä ja viisautta, mutta ei hänen kaitselmustaan, tuomioita tai tapaa, jolla hän kykenee käyttämään pahuutta osana suunnitelmaansa. Jumala katsottiin palvelevan luomakuntaa sen sijaan, että Hän sen kautta toteuttaisi suvereenia suunnitelmaansa.

Tämä rationalistinen jumalakuva aiheutti ongelman Darwinin ajattelulle. Jumala saattoi luoda ainoastaan harmoniaa ja tehokkuutta, sanoivat rationalistifilosofit ja -teologit. Tutkimustensa myötä Darwin näki luonnossa jotain aivan muuta. Se oli täynnä kummallisuuksia, tehottomuutta, tuhlailevaisuutta, epäharmoniaa ja silkkaa julmuutta. Darwinia huoletti esimerkiksi se, että tonneittain siitepölyä menee hukkaan joka vuosi. Sellainen oli hänen mielestään ymmärrettävää ohjaamattomien naturalististen prosessien valossa. Mutta olisiko kaikkiviisas Luoja luonut järjestelmän, jossa menee hukkaan näin valtavasti? Millaista epätäydellisyyttä täydelliseltä Luojalta. Eräät eläimet näyttivät sopeutuneen huonosti ympäristöönsä, ja muurahaiset orjuuttavat toisia muurahaisia. Miten tämä sopi käsitykseen viisaasta ja hyväntahtoisesta luojasta? Luonto näytti olevan kaikkea muuta kuin harmoninen ja ideaalinen, jollaiseksi rationalistit sen maalasivat.

Darwinin kirjoituksista voi Hunterin mukaan nähdä, että hänellä oli ongelmia sovittaa yhteen aikansa käsitys Jumalasta sen kanssa mitä hän näki luonnossa. ”Maailmassa näyttää mielestäni olevan liian paljon kurjuutta. En pysty vakuuttumaan siitä, että hyväntahtoinen ja kaikkivaltias Jumala olisi suunnitellut ja luonut [parasiittisen pistiäisen] sitä nimenomaista tarkoitusta varten, että se ruokkii itseänsä elävillä toukilla, tai että kissa leikittelee hiiren kanssa,” Darwin kirjoitti kirjeessä ystävälleen pian tultuaan julkisuuteen teoriansa kanssa.

Omaelämäkerrassaan Darwin kirjoitti:

”Kärsimys sopii hyvin ajatukseen luonnonvalinnasta, joka ei ole täydellinen toiminnassaan. Se pyrkii ainoastaan edesauttamaan kutakin lajia menestymään kamppailussa elämästä toisten lajien kanssa hämmästyttävän monimuotoisessa ja muuttuvassa ympäristössä. Kukaan ei kiellä, että maailmassa on paljon kärsimystä. Jotkut ovat yrittäneet selittää sen ihmisten aiheuttamaksi, ajatelleen sen palvelevan heidän moraalista kehittymistään. Ihmisten määrä maailmassa ei kuitenkaan ole verrattavissa muiden tajuisten olentojen määrään, ja nuo toiset usein kärsivät ilman mitään moraalista kehittymistä. Jumalan kaltainen olento, joka on täynnä voimaa ja tietoa ja kykenee luomaan universumin, on meidän rajatulle mielellemme kaikkivaltias ja kaikkitietävä. On vastoin meidän ymmärrystämme ajatella, että hänen hyväntahtoisuutensa ei olisi rajatonta, sillä mitä etua voi olla miljoonien alempien eläimien lähes loputtomiin jatkuvista kärsimyksistä? Tämä erittäin vanha argumentti kärsimyksen olemassaolosta näyttää minusta vahvasti viittaavan, että ei ole olemassa Älykästä Alkusyytä (intelligent First Cause). Kärsimyksen runsaus sopii hyvin yhteen sen näkemyksen kanssa, että kaikki orgaaniset olennot ovat kehittyneet variaatioiden ja luonnonvalinnan kautta.” The Autobiography of Charles Darwin (1958), s. 20.

Siinä missä Darwinin suosikkikirjailija, John Milton teoksessaan Paradise Lost, halusi luoda etäisyyttä ihmisen moraalisen pahuuden ja Jumalan hyvyyden välille, Darwinille luonnonvalinta oli tapa luoda etäisyyttä Jumalan ja ns. luonnollisen, i.e. luonnossa vallitsevan, pahuuden välille. Evoluutioteoria oli siten Darwinin ratkaisu kärsimyksen ongelmaan ja kumpusi tietyntyyppisestä uskonnollisesta käsityksestä.

Tämä ei tarkoita, että Darwinin näkemykset eivät olisi lainkaan perustuneet hänen tekemiinsä havaintoihin. Mutta Darwinia ei motivoinut yksinomaan hänen teoriaansa tukeva todistusaineisto, vaan myös ne ongelmat, jotka yleisesti liitettiin hänen aikansa näkemyksiin Jumalasta ja luomisesta:

”Suureksi osaksi nämä vaikeudet nousivat epäonnistuneista yrityksistä sovittaa yhteen käsitys Luojasta ja luomakunnasta. Luoja ymmärrettiin äärettömän viisaana, voimallisena ja hyvänä. Hänen luomakuntansa näyttäytyi kuitenkin lisääntyvässä määrin puutteellisena ja vikoja täynnä olevana. Luonto ei ilmeisesti ollut aivan täydellinen. Jossain mielessä se oli tuhlaileva (wasteful), ja toisinaan se näytti yksinkertaisesti pahalta (evil). Evoluution suuri salaisuus perustuu siihen, kuinka se selittää luonnon epätäydellisen puolen. Jos maailma ja jopa elämä itse on syntynyt sokeiden luonnonvoimien tuloksena, silloinhan meidän tulee odottaa varsin epätäydellistä tulosta.” (Hunter, s. 10–11)

Cornelius Hunter on kirjassaan avannut mielenkiintoisen tarkastelunäkökulman: Darwinin päivistä alkaen naturalistit ovat seuranneet hänen jalanjäljissään esittäessään evoluution tueksi tieteellisen näytön ohella myös selkeästi uskonnollisia argumentteja. Hunter kutsuu tätä eräänlaiseksi negatiiviseksi teologiaksi.

Ei ole lainkaan tavatonta törmätä tämän päivänkään keskustelussa kommentteihin, joissa tutkijat kuin ohimennen toteavat näytön olevan sopusoinnussa juuri evoluution kanssa, mutta ei luomisen. He tuntuvat tietävän miltä luonto näyttäisi, jos Jumala sen olisi luonut. Mutta tämä ei ole tieteellinen perustelu, vaan uskonnollinen ja teologinen.

Esimerkiksi edesmennyt Stephen Jay Gould miten eoluutiosta todistavat ”omituinen järjestäytyminen ja hassut ratkaisut.” Gouldin mukaan ”järkevä Jumala ei milloinkaan astuisi tällaisia polkuja”, hän tietää kertoa. ”Tämänkaltaiset säännönmukaisuudet, “ toteaa puolestaan Douglas Futuyama fossiililöydöistä, “sopivat yhteen evoluution kanssa, mutta eivät luomisen”. Fossiiliaineiston perusteella useat lajit ovat tulleet ja menneet, kuolleet sukupuuttoon. Kenneth R. Miller ei näe muuta selitystä kuin evoluution, koska muutoin meille jää suunnittelija ”joka vain ei tahdo saada asioita kerralla oikein. Mikään hänen suunnittelemansa ei pärjää pitkän päälle.”

Hunter toteaakin osuvasti:

”On erittäin ironista, että teoria, joka teki Jumalan tarpeettomaksi, itse tukeutuu argumentteihin, jotka sisältävät oletuksia siitä millainen Jumala on. Uskonto vaikuttaa evoluutioteoriaan syvällisellä tavalla. Sekä Darwin että nykyajan evolutionistit vetoavat näihin metafyysisiin argumentteihin [–] Darwin oli oikeassa huomioidessaan, että luominen ja sitä tukevat argumentit riippuvat siitä millainen käsitys meillä on Jumalasta. Hän unohti sopivasti, että myös argumentit luomista vastaan riippuvat jumalakuvastamme.” (Hunter, s. 11, 151)

Milloin tahansa evolutionistit siis puolustavat naturalistisesti tulkittua evoluutioteoriaa esittämällä arvioita siitä, miten Jumala olisi luonut tai toiminut ja miten ei, he argumentoivat uskonnollisesti, eivät tieteellisesti. Sellainen argumentaatio edellyttää käsitystä siitä millainen Jumala on. Sellainen tietämys ei ole tieteellistä, vaan teologista. Entä jos Jumala ei ole sellainen kuin modernit evolutionistit olettavat? Entä jos kärsimys, kamppailu ja kuolema eivät ole metafyysisesti yhteensovittamattomissa Jumalan hyvän olemuksen kanssa? Ajatellaan vaikkapa Jumalan Pojan kuolemaa ristillä, jossa Jumalan hyvyys ja tahto toteutui sangen suuren kärsimyksen kautta.

Asian toinen puoli on, että osa tämän päivän kreationistisesta evoluutiokritiikistä nousee usein samasta virheellisestä, modernistisesta ja rationalistisesta jumalakuvasta, josta kumpuavan kärsimyksen ongelman Darwin pyrki ratkaisemaan evoluutioteoriallaan. Jos näet ollaan tietävinään, että ”hyvä Jumala” ei ole voinut alun perin luoda esimerkiksi leijonia ja krokotiileja lihaa syöviksi saaliseläimiksi tai tappavan myrkyllisiä hämähäkkejä ja käärmeitä, on tällainen perusoletus siitä mitä Jumalan hyvyyteen voi tai ei voi sisältyä, käytännössä käänteisesti sama, jonka vuoksi Darwin päätteli, ettei Jumala ole voinut luoda tätä eliökuntaa.

Tämä ei tarkoita, että kreationisti välttämättä olisi väärässä saatikka, että darwinismi oikeassa. Ainoastaan, että väite, jonka mukaan eläinkunnassa esiintyvä mielestämme tarpeettomalta näyttävä ja verinen eloonjäämiskamppailu olisi vasta syntiinlankeemuksen seurausta, ei ole kovin hyvä kreationistinen argumentti. Se perustuu samaan virheelliseen oletukseen Jumalan hyvyyden ilmenemisestä luomakunnassa juuri tietyllä tavalla, minkä pohjalta Darwin päätteli, ettei Jumala ole voinut luoda maailmaa.

Se ei myöskään ole kovin hyvää teologiaa, koska Raamatun valossa Jumalan hyvä tahto vaikuttaa toteutuvan sellaisissakin historian vaiheissa, jotka eivät ole vieraita kärsimykselle ja kamppailulle oli sitten kyse vedenpaisumuksesta, Egyptin vitsauksista, Kanaanin maan valloituksesta tai Jeesuksen ristinkuolemasta. Tähän voidaan toki huomauttaa, että mainitut esimerkit ovat seurausta synnistä. Totta, mutta siihen voidaan vastata muistuttamalla, että Jumala on olemukseltaan muuttumaton ja hyvä yhtä hyvin ennen ja jälkeen syntiinlankeemuksen. Jos kärsimys ja kuolema luomakunnassa ylipäätään ovat metafyysisesti täysin vieraita Jumalan hyvälle olemukselle, josta hänen tahtonsa kumpuaa, on vaikea käsittää, miksi hän sitä sallii ja jopa hyödyntää tahtonsa toteutumiseksi lunastushistoriassa oli sitten kyse Egyptin vitsauksista Israelin lunastamiseksi tai lähettäessään oman Poikansa kuolemana ristillä meidän edestämme. Paavalikin roomalaiskirjeensä 5 luvussa näyttää selvästi puhuvan vain siitä, kuinka kuolema synnin seurauksena on tullut ”kaikkien ihmisten osaksi”. Kuolemasta eläinkunnassa hän ei puhu mitään. Kreationistisella evoluutiokritiikillä on siten uskottavuusongelma siltä osin, kuin se perustuu samalle rationalistiselle käsitykselle Jumalan hyvyydestä, jonka vuoksi darwinistit esittävät, ettei Jumala ole voinut luoda tätä maailmaa.

Cornelius Hunterin kirja herättää paljon mielenkiintoisia ja tärkeitä ajatuksia. Se osoittaa hyvin darwinistisen evoluutioteorian uskonnollisen pohjavireen. Teoria ei kaikilta osin ole puhtaasti tieteellinen, kuten darwinistien esittämät argumentit aika ajoin paljastavat. On syytä olla tarkkana sen suhteen, milloin darwinismia perustellaan sellaisin uskonnollisin argumentein, jotka kumpuavat rationalistisesti ymmärretystä jumalakuvasta, joka ei vastaa käsitystä Jumalasta sellaisena, kuin Raamattu hänet ilmoittaa.