Hyvät: Vuoden Kristillinen kirja 2024 on Pirjo Kotamäen säeromaani Paavo Ruotsalaisesta – ”Kun kannen avaa, niin sisältö pääsee yllättämään”

Diabolos – erilleen heittäjä

 

Kristillisessä kielenkäytössä vastustajamme on saanut melkoisen määrän nimiä. Ei niin, että rakkaalla lapsella olisi paljon nimiä, vaan vastustajamme toiminta on synnyttänyt joukon luonnehdintoja. Milloin hän on Sielunvihollinen, milloin taas pelkkä Vihtahousu. Kunnon suomen kielen mukaan hän on Perkele, ja raamatullisen kielen mukaan Diabolos – suomennettuna myös erilleen heittäjä.

Diabolos on aina siellä, missä vaan voi iskeä sorkkansa hajottamaan yhteen kokoontuneita. Sopivia aiheita löytyy aina. Toisinaan erilleen heittämiseen riittää yksi teema, ja toisinaan taas toinen.

Wycliffe neliöb. 1.-31.10.

Muistan hyvin 1970-luvun alun, jolloin Kansan Raamattuseuran voimin lähdettiin ajamaan kokoon maamme ensimmäistä evankelioimiskongressia, Ev´73:a. Primus motorina toimi pastori Veli-Pekka Toiviainen. Tuo kokous sai koottua tuolloin vielä kovin heiveröistä yhteistyötä tekevät eri kristilliset piirit, eritoten luterilaiset ja ns. vapaat suunnat yhteen.

Muistan, miten puhuttiin poteroissa olemisesta. Jokainen kirkkokunta oli ikään kuin poteroissa, joista sitten sopivan tilaisuuden tullen ammuttiin vastustajaa. Milloin syynä oli kastekysymys, milloin uskoon tuleminen, milloin taas kysymys Pyhästä Hengestä tai vaikkapa kielillä puhumisesta.

Sitten tulivat vuodet, jolloin omankin kirkkomme sisällä miteltiin siitä, kumpi on oikeampi, evankelioiva kristillisyys vai sosiaalinen sellainen. Toisilla näkökulma oli suoraan taivaallisiin, toiset taas pysyivät tiukasti maan pinnalla ja auttoivat köyhiä ja kärsiviä. Yhteistä säveltä vain ei tuntunut löytyvän. Diabolos oli silloinkin sorkkineen mukana näissä väännöissä.

Tämän päivän suomalaisen kristillisyyden kuvaa katsellessa 70-luvun aikaiset väännöt tuntuvat kaukaisilta ja nyt ajateltuna ihmeellisiltä. Miten me saatoimmekin elää niin omissa poteroissamme ja arvioida toistemme uskoa niin varmasti?

Ajat ovat nyt toiset. Mutta Diabolos on yhä voimissaan. Miten hän onkin löytänyt uudet teemat meidän joukkojamme hajottaakseen? Me astuimme ulos poteroistamme. Me kohtasimme toisemme veljinä ja sisarina. Puolen vuosisadan takaiset asetelmat tuntuvat melkeinpä uskomattomilta. Silloinhan helluntailaisetkin olivat vielä lahkolaisia.

Yhtä lailla tuntuu tänään ihmeelliseltä, että kykenimme aikanaan erottamaan evankeliumin julistamisen ja ihmisten ajallisen auttamisen niin vahvasti kuin teimme. Välillämme vallitsi barrikadi, jonka eri puolilta arvioimme toistemme uskoa. Tänään on vaikea kuvitella evankeliumin julistamista missä maailman kolkassa tahansa ilman, että autamme ihmisiä heidän ajallisissakin vaikeuksissaan.

Entä nyt? Onko Daibolos kadonnut markkinoilta? Vielä mitä. Elää ja voi hyvin. Vain teemat ovat muuttuneet. Mutta peruskuva on sama. Kristityt ovat jakaantuneet taas uusin teemoin niin poteroihinsa kuin barrikadeilleenkin. Me kyllä tiedämme nuo teemat.

Onko nyt kyse lopullisesta jakaantumisesta? Vai onko kyse samanlaisesta tilanteesta kuin menneinä vuosikymmeninä? Silloinkin olimme eri mieltä, mutta löysimme yhteyden. Silloinkin sanan säilä heilahti terävällä, viiltävällä, jopa kipeällä tavalla – aivan niin kuin se tekee tänään. Iskuja tulee, ja niitä myös annetaan.

Raamatun ja Uuden testamentin aika tuntee tämän saman kuvan. Silloinkin annettiin ja otettiin iskuja vastaan. Mutta aina on ymmärretty myös vastalääke. Ensinnä on tunnustettu vastustajamme Diaboloksen merkitys. Hän näyttää elävän ja voivan hyvin. Hykertelee, kun me käymme toistemme kurkkuun. Sen rinnalla on tunnustettu myös se, että me rosoisina ihmisinä emme koskaan saavuta täyttä yksimielisyyttä. Mutta tunnustamme myös sen, että meillä on yksi paikka, jossa saamme ja voimme kohdata toisemme veljinä ja sisarina. Uskonnollisen kielen mukaan se tapahtuu ristin juurella. Siellä, missä meille kaikille, mielipiteistämme huolimatta, julistetaan sanomaa syntien anteeksiantamuksesta, armosta ja sovinnosta. Siellä, minne kaikki mielipiteistään huolimatta tai niiden kanssa kutsutaan yhteen.

Muistan kait koko elämäni sen jo nuorena kuulemani hengellisen opetuksen: mitä lähempänä olemme Kristusta, sitä lähempänä olemme toisiamme. Olemme ja tulemme aina olemaan. Tavataan siellä!