Kirjoittanut
Jaakko Rusama on ekumeniikan dosentti ja tietokirjailija. Hän tarkastelee kirkkojen ja elämän ilmiöitä kotimaassa ja ulkomailla.Digitalisaatioon kirkon elämässä ja toiminnassa liittyy ihmeellisyyksiä. Palveluntuottajan ja palvelunkäyttäjän välinen kuilu voi olla joskus aika syvä. Seurakunnissa on koronapandemian aikana pyritty ottamaan nopeita digiloikkia. Ihmisten saavutettavuutta ja seurakunnan toiminnan muotoja on jouduttu pohtimaan vakavasti. On löytynyt onnistumisen kokemuksia, mutta on tapahtunut myös taantumista.
Pelkästään kirkonkirjojen digitalisointi on vaatinut poikkeuksellisen paljon työtä seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä puhumattakaan niistä laskuista, joita nämä tahot ovat joutuneet maksamaan palveluista. Mihin on tähän mennessä päästy?
Digitalisointi ja digitaalisuus eivät ole varovaisesti sanoen aina ehtineet mukaan moniin muutoksiin. Tai suuret suunnittelukustannukset ja valmisteluihin käytetty työaika eivät ole tuottaneet kuviteltua tulosta. Onko ihan oikeasti syntynyt taloudellista säästöä tai koska sitä voisi syntyä?
Konkreettinen esimerkki on sukuselvityksen saaminen: tilanne on nyt enemmän kuin huono ja jopa ihmisten oikeusturvaa uhkaava. Monista valituksista huolimatta tilanteeseen ei tunnu löytyvän nopeaa ja järkevää ratkaisua.
Digitalisointi ja digitaalisuus ei ole varovaisesti sanoen aina ehtinyt mukaan moniin muutoksiin. Onko ihan oikeasti syntynyt taloudellista säästöä? Konkreettinen esimerkki on sukuselvityksen saaminen: tilanne on nyt enemmän kuin huono ja jopa ihmisten oikeusturvaa uhkaava. Monista valituksista huolimatta tilanteeseen ei tunnu löytyvän nopeaa ja järkevää ratkaisua.
Professori Alf Rehn kirjoitti viime marraskuussa siitä, mitä hänen edesmenneen äitinsä perunkirjoituksen saamisen kanssa on tapahtunut. Hän sai ilmoituksen, että sukuselvityksen saaminen kestää neljä kuukautta. Rehn kirjoitti: ”Ei neljä minuuttia (mikä olisi digitalisoidun yhteiskunnan normi), ei neljä päivää (mikä olisi tehokkaan byrokratian normi), ei neljä viikkoa (mikä olisi tehottoman byrokratian normi), vaan neljä kuukautta. — Juu, seurakunnalla voi varmasti olla kiireitä, kai (?), mutta ei tämä nyt oikein tunnu mukamas digitalisoidun maan toiminnalta.”
Yksi digitalisaation tutkija totesikin: ”Kaikki puheet digitalisaatiosta voidaan unohtaa, elleivät perunkirjoitukseen liittyvät selvitykset tapahdu automaattisesti kuoleman kohdatessa.”
Jokin tässä pahasti mättää, vaikka tekniset mahdollisuudet ovat olemassa. Ammattitaitoista ja kokenutta henkilökuntaa oli aiemmin runsaasti. Palvelu toimi ja oli ihmisläheistä. Läheisyysperiaate ei olekaan enää johtava periaate?
