Kirjoittanut
Ahdistaako talousasiat? Tuntuu kuin joka ilta uutiset toitottaisivat entistä huolestuttavampia uutisia kaikille asuntovelallisille ja muillekin miinusta keränneille. Säilyykö euro, nouseeko korot, moni miettii ruudun äärellä. Meidän suomalaisten velka kasvaa niin yksilötasolla kuin kansakuntanakin. Ensi vuonna velkaa otetaan jälleen 7 miljardia. Vippifirmat porskuttavat ja keräävät pulaan joutuneiden ihmisten hädän ansiosta hulppeat voitot.
Ajattelepa, jos olisit elänyt yli varojesi. Ei vain pikkuisen sinnepäin, vaan ihan oikeasti. Olisit hassannut rahaa niin, että heikkohermoisia kanssakulkijoita olisi jo ehtinyt hirvittää. Olisit maistanut rahakkaan elämän tarjoamia iloja, kunnes velaksi elämisen taakka olisi maksumuistutusten muodossa jysähtänyt toden teolla tajuntaasi. Helpon hattaraelämän harha olisi haihtunut kovien lukujen edessä.
Ahdistuksen hikikarpaloiden helmeillessä otsallasi pankista olisi otettu yhteyttä. Olisi syytä keskustella maksuohjelmasta. Pieneksi käyneen pukusi kiristäessä tapaamisessa, pankkivirkailija olisi ymmärtäväisesti todennut, että nyt velkaa on kyllä niin paljon, ettet ikinä selviä sen maksusta itse. Juuri kun ahdistuneena olisit vaipunut tulevaisuutesi synkkiin näkymiin, virkailija olisi jatkanut, että itse pankinjohtaja on valmis kuittaamaan sinun velkasi. Eikö olisi huimaa?
Kehtaisiko sitä edes tutuille kertoa? Koko juttu olisi epätodennäköisempi kuin lottovoitto!
Isä meidän rukouksessa velka kuvastaa syntejämme. Suhteessa Jumalaan olemme täysin epätoivoisessa tilanteessa: olemme jokainen ylittäneet limittimme. Olemme poikenneet Jumalan antamista elämän rajoista ja rajan yli hyppäämällä kasvattaneet omaa miinussaldoamme. Ja tehtyä miinusta emme kykenekään suhteessa Jumalaan lyhentämään hyvillä teoilla, sillä Jumala on pyhä. Miinus pysyy miinuksena, synti syntinä.
Kuitenkin Jumala toimii kuin kuvitteellisen kertomuksen pankinjohtaja. Hän ei nollaa saldoamme noin vain, sillä kyse ei ole virtuaalivelasta, vaan tosi elämästä. Jumala yllättää ottamalla velkamme itse vastatakseen. Kun Jumala antoi poikansa kuolla meidän syntiemme tähden, hän lunasti meidät velkavankeudestamme vapaiksi. Jumala antoi kalleimpansa meidän vapautemme hinnaksi.
Itsekin tappionhetkensä elänyt Pietari muistuttaa kirjeessään: Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä. (1.Piet.1:18.-19)
Tätä on armo. Se on todellista dynamiittia, sillä se ei perustu meidän reiluuteen tai epäreiluuteen, vaan Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen. Vau! Minä en olekaan kristinuskon päähenkilö, vaan se on Jeesus Kristus.
Siunausta jokaiselle velkojensa ja itsensä kanssa kamppailevalle!
