Kirjoittanut
Jos astia menee rikki, sitä voi yrittää liimata ehjäksi. Sukassa olevan reiän voi parsia. Kolhiintunut auto viedään peltisepälle, joka oikoo lommot. Hammaslääkäri korjaa risan hampaan uuden veroiseksi.
Entä ihminen? Voidaanko rikki mennyt korjata jälleen ehjäksi? Entä lapsuudessa syntyneet vauriot? Voiko sielun vammoihin saada apua? Voi. Sitä varten on tarjolla sielunhoitoa, psykoterapiaa, lyhytterapiaa, lähimmäiskeskeistä terapiaa, seksuaaliterapiaa, musiikkiterapiaa, sielunhoitoterapiaa, Kristus-keskeistä terapiaa ja monenlaista muuta. Yleensä tällaisista on apua. Tosin joissakin tapauksissa kuka tahansa lähimmäinen voi olla yhtä hyvä avun lähde kuin joku ammattilainen. Kaikessa kyse on siitä, että on joku, joka osaa kuunnella ja eläytyä sinun tilanteeseesi. Terapeutillakaan ei normaalisti ole muita keinoja kuin keskustelu. Koulutettu kuuntelija saattaa kyllä olla kouluttamatonta parempi, sillä naapuri tai kadunmies voi ruveta puhumaan omia asioitaan, eikä kykene riittävästi kuuntelemaan. Hänen neuvonsakaan eivät aina ole parhaita mahdollisia.
Psykologit kertovat meille, että monilla ongelmillamme ja sisäisellä rikkinäisyydellämme ovat juurensa jo varhaislapsuudessa. Näin ollen korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista. Enhän voi enää sukeltaa elämäni varhaisvuosiin ja ottaa niitä uusiksi. Tosin Ben Furmanin kirjan nimi antaa hiukan vihjeitä, että näinkin voisi tapahtua. Hänen kirjansa otsikko on ”Koskaan ei liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” En ole lukenut kirjaa, mutta sen nimi on toiveikas. Asioita voidaan siis myöhemmällä iälläkin korjata. Terapeuttisin lähestymistavoin voidaan palata elämän varhaisvaiheiden kokemuksiin. Oivalluksista voi syntyä uusia alkuja.
Myönnän siis terapeuttisen lähestymistavan tärkeyden, jopa välttämättömyyden. Samalla olen hiukan kriittinen kovin voimakasta eheyttämisbuumia kohtaan. Emme koskaan tule täysin ehjiksi. Kannamme loppuun asti lapsuutemme traumoja. Edellisten sukupolvien käyttäytymistavat ovat meissä kiinni. Sisäinen haavoittuvuutemme tuskin poistuu täydellisesti. Siksi täydellisen eheyden tarjoaminen tai sellaisesta unelmoiminen on tuulen tavoittelua.
Mukaan tulee vielä yksi inhottava lisätekijä, jota kutsumme perisynniksi. Sitä ei voi pestä saippualla pois, eikä mikään terapia pysty nollaamaan sen vaikutuksia elämästämme. Joissain kristillisissä piireissä kuvitellaan, että pyhitys ja hengelliset kokemukset voisivat tehdä meistä niin ehjiä, että perisynnin vaikutukset minimoituisivat olemattomiin. Jos näin ei tapahdu, vika on hengellisen elämän heikkoudessa. Keinoiksi ehdotetaan enemmän rukousta ja kilvoitusta, jotta viimeisetkin pahuuden rippeet olemuksesta häipyisivät. Tällä tiellä syntyy karrelle palaneita kristittyjä. Mitä korkealentoisempi hengellisyys, sitä korkeammalta putoavia kristittyjä.
Suostuminen syntiseksi ja keskeneräiseksi avaa tien armon ymmärtämiseen. Oman sisäisen mahdottomuutensa oivaltaminen voi synnyttää kristityssä epätoivoa, mutta juuri siitä avautuvat uudet mahdollisuudet. Sadan prosentin syntisyys tarvitsee sadan prosentin armahdusta. ”Se on täytetty” tarkoittaa, että minä en täytä mitään, mutta minun puolestani kaikki on täytetty.
Palaan alun eheytymisteemaan ja teen teologisen yhteenvedon. Jumala loi meidät kuvakseen, siis täydellisesti ehjiksi. Syntiinlankeemus rikkoi Jumalan kuvan; astia meni pahasti säröille. Lunastus korjaa tilanteen. Tulemmeko siis tämän perusteella kokonaan ehjiksi? Emme. Vaan pääsemme rikkinäisinä taivaaseen. Tästä pelastuksessa on kysymys. Lopullinen eheys on siellä, missä katsotaan Kristusta kasvoista kasvoihin.
