Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Kirkkokansan raamattupäivä todisti taas sen, miksi ihmiset tulevat kirkkoon: he haluavat kuulla Raamatun sanaa ja rakentua yhteisestä uskosta, ei niinkään kuulemaan kirkkokritiikkiä. Toista kertaa viidesläisten järjestöjen yhdessä paikallisseurakunnan kanssa järjestämä tapahtuma kokosi 10. maaliskuuta Mikael Agricolan kirkkoon Helsinkiin kaikkiaan noin 800 kuulijaa. Suurin osa väestä tuli Helsingin ja kehä kolmosen ulkopuolelta.
Vaikka puheissa nousi esiin kirkkokritiikkiäkin ja huolta herätysliikkeitten asemasta ja kohtelusta kirkossa, se ei ollut suinkaan pääasia. Yhteinen rukous, Raamatun opetusten kuuleminen ja yhteislaulut rakensivat kuulijoita ja vahvistivat uskoa. Ja tietysti pienet keskustelut suurista asioista väliajoilla. Kiertelin vähän kuulijoiden joukossa, ja käytin hyväkseni toimittajan etuoikeutta kuulostella vaikutelmia.
Tänä vuonna sata vuotta täyttävä rovasti Päivö Parviainen sanoi voivansa hyvin, kun ”Herra hoitaa jumalallisella tavalla, eikä ole mitään pelättävää”.
Ohjaaja Arto Myllärinen sanoi kulkevansa koko kirkon kentässä, mutta tuli raamattupäivään henkilökohtaisesta halusta tunnustaa uskoa. Häntä puhutteli moni asia, mutta erityisesti Jouko Talosen muistutus siitä, että herätystä ei oteta vaan se annetaan ylhäältä. Nyt vain ”luotetaan Raamatun sanaan kuin ennenkin ja rukoillaan kuten ennenkin”, Myllärinen rohkaisi.
Hanna Rissanen Vantaalta sanoi kokeneensa päivän hyvin toiveikkaana. ”Se ei välttämättä ole totta, että kirkko haluaisi nitistää herätysliikkeitä. Pääkaupungin asetelma ei ole koko Suomen todellisuus. Vastakkain asetelmaa ei pidä pelätä, sillä herätys saa aina aikaan konfliktia”, Rissanen kommentoi.
Rovasti Olavi Peltola halusi korostaa maallikkoutta jättämällä papin puvun tunnukset kotiin ja sonnustautumalla tavalliseen pukuun ja kravattiin. Hänen mielestään herätysliikkeet korostavat nykyään liikaa viran merkitystä. Niiden tulisi saada maallikot liikkeelle evankeliumia julistamaan.
Parasta minusta oli nähdä se, että 1970-luvulla erilleen lähteneet viidesläiset olivat yhdessä järjestämässä rakentavaa hengellistä päivää. On hyvä, että menneet sotakirveet haudataan ja katsotaan yhdessä eteenpäin. Yhteistyö on tarpeen itsemme, kirkkomme ja nuoren sukupolven tähden.
