Kirjoittanut
Yle:n nettisivulla julkaistussa haastattelussa arkkipiispa Kari Mäkinen toteaa räsäskeskusteluun liittyen:
”Raamattu on uskon kirja, se on kirja Kristuksesta. Se ei ole lakikirja, jonka perusteella voitaisiin yksi yhteen ruveta arvioimaan esimerkiksi Suomen valtakunnan lakia. Tämä on minusta tärkeä todeta.”
Yle:n uutislähetyksessä 25.7 arkkipiispa sanoi tähän liittyen:
”Ja silloin ajattelen, että tämä on semmoinen perusta myöskin, joka jättää silloin jokaiselle ajalle ja jokaiselle ihmiselle myöskin esimerkiksi eettisissä kysymyksissä omaa vastuuta ja omaa harkinnanvaraa.”
Arkkipiispan ulostulo tässä edelleen vellovassa keskustelussa oli odotettu ja siksi oli hyvä, että hän kertoi ajatuksistaan julkisesti. Se mitä hän sanoi, jättää kuitenkin ainakin minut hämmentyneeseen tilaan.
Toteamus, että Raamattu ei ole lakikirja, tuntuu itsestäänselvyydessään omituiselta. Kenelle arkkipiispa kohdisti sanansa? Onko minulta jäänyt jotakin huomaamatta? Onko kirkossamme ihmisiä, jotka olisivat puhuneet teokratian puolesta ja Raamatusta lakikirjana? Arkkipiispan alleviivaus tämän asian kohdalla antaa ymmärtää, että näitä ihmisiä olisi. Miksi hän muuten olisi näin puhunut?
Jos voimme yksimielisesti olla arkkipiispan kanssa samaa mieltä siitä, että Raamattu ei ole eikä ole tarkoitettukaan Suomen tasavallan tai minkään muun valtion lakikirjaksi, syntyy kyllä erimielisyyttä hänen näkemyksistään siitä, mitä Raamattu on.
Kun luen hänen ajatuksiaan, syntyy kuva keittokirjasta, joka antaa jokaiselle meistä yleisiä vinkkejä sopankeittoon. Keittokirjan sivuilta jokainen poimii ne vihjeet, jotka tuntuvat sopivan tekeillä olevaan keittoon. Keitot maustetaan kulttuurin ja vallitsevien makusuuntauksien mukaan eikä keitoista voi sanoa, mikä niistä on hyvä tai huono. Kaikki keitot ovat yhtä hyviä, joten siitä vaan valitsemaan.
Jos kukaan ei pidä Raamattua maallisen vallankäytön lakikirjana, löytyy kyllä niitä, jotka pitävät Raamattua aikaan, paikkaan sekä muoti- ja makusuuntauksiin suhteutettavana keittokirjana. Valitettavasti arkkipiispa Mäkinen mielestäni vahvisti käsityksen tällaisesta Raamatusta.
Tällaisista aikaan sidotuista tulkinnoista historia – niin yleinen historia kuin kirkkohistoriakin – antaa karmaisevia esimerkkejä. Lakeja on säädetty ja tuomioita langetettu milloin mikin merkki tuomarin viitassa, milloin mikäkin puoluejäsenkirja takataskussa tai milloin minkäkin vallitsevan niin sanotun yleisen mielipiteen mukaan. Hullusti käy, kun Raamattua ruvetaan tulkitsemaan ajan hengen ja vallitsevan kulttuurin näkökulmasta eikä ajan henkeä ja vallitsevaa kulttuuria Raamatun kautta.
Olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä siitä, että Raamattu ”ei ole lakikirja, jonka perusteella voitaisiin yksi yhteen ruveta arvioimaan esimerkiksi Suomen valtakunnan lakia”. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että Raamatun valossa on tarkasteltava yhteiskuntaamme ja sen kehitystä. Jumalan sana on ja pysyy, ja se opastaa meitä tänäkin päivänä. Sen keskeinen sanoma on Kristus, lihaksi tullut Sana, ja pelastuksemme Hänessä. Mutta sanan on muuttuva teoiksi meidän elämässämme, missä sitten toimimmekin. Muuten tarjoamme kanssaihmisillemme häilyviä filosofisia rakenteita. Ja niistä Raamattu varoittaa.
Raamattu ei ole lakikirja maalliselle vallalle, mutta Raamattu ei todellakaan ole mikään keittokirja, jonka avulla kulloisetkin valtaapitävät lainsäätäjät voivat mielensä mukaan keittää kansalle tarkoitettua soppaa.
