Ei me uskovaiset suometuttu 1970-luvullakaan

Suomettumisdokumentteja katsellessani muistui mieleen kaksi matkaa, jotka tein Neuvostoliittoon vuonna 1970. Toinen päättyi hyvin, toinen huonosti. Ensimmäinen matkoista tapahtui helmikuussa 1970, jolloin salakuljetin kahden ystäväni kanssa muutaman kymmentä Raamattua Leningradiin. Olin tuolloin ensimmäisen vuoden opiskelija Helsingin yliopistossa.

Toisesta matkasta toukokuussa 1970 päiväkirjani kertoo seuraavaa: Oli hyytävän kylmä toukokuun aamu, helluntain aatto. Iisalmessa satoi räntää, kun läksimme liikkeelle aamuvarhaisella kohti Leningradia. Pikkusisareni luokkaretkelle läksi kuusi uskovaista tyttöä hänen luokaltaan ja minä; bussin täytteeksi oli näet otettu muutakin väkeä kuin koululaiset.

Suomen tullissa käskivät antaa pois uskonnolliset kirjat. Minä annoin yleisen teologian tenttikirjani, jota olin lukemassa. Tullien välillä nukahdin ja pudotin henkilöllisyystodistukseni bussin lattialle. Sitä etsiessä oli paniikki iskeä päälle. Kun lopulta löysin paperini, rauhoituin.

Tullitarkastuksessa Neuvostoliiton (NL) puolella huomasin yhtäkkiä kauhukseni, miten muuan miliisi tarttui sisartani niskasta ja kuljetti hänet pois näkyviltämme. En voinut käsittää, mitä oli tapahtunut: kuinka tullivirkamies saattoi tietää, että sisarellani oli Raamattuja vaatteisiinsa piilotettuna. (Myöhemmin korviimme kantautui huhuja, että opettajamme olisi antanut miliisille pienen vihjeen…) Minulle ei kuitenkaan jäänyt aikaa miettiä tätä arvoitusta, sillä samassa tunsin, miten joku tarttui minuakin takaapäin ja kuljetti erilliseen huoneeseen ruumiintarkastukseen.

Niin me seitsemän tyttöä sitten löysimme itsemme NL:n tullin takahuoneesta, kuusi 15-vuotiasta ja yksi kaksikymppinen. Meitä oli peloteltu Suomessa: jos jäätte kiinni, ei kukaan tiedä, mitä saattaa tapahtua. Edessä voi olla vaikka Siperian reissu. Näin jälkiviisaasti ajateltuna tuolle pelolle voi vaikka nauraa, mutta silloin se oli meille veristä todelli­suutta. Ajattelin, että kyllä 15-vuotiaat varmaan vapautetaan, mutta miten käy minulle täysi-ikäiselle?

”Oi tullos mun purteeni Jeesuksein / en uskalla lähteä yksin.
On eessäni matka niin vaarallinen / sä kanssani käy käsityksin.”

Näin lauloin ääni vapisten. Miliisi käski lopettaa. Kun en totellut häntä, minut vietiin erityishuoneeseen. Oikein klassi­seen tyyliin jouduin istumaan tuolilla kirkkaan valon suuntautuessa kasvoilleni ja odottamaan kuulustelua ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Joka ei ole koskaan joutunut pidätetyksi, ei tiedä, miltä se tuntuu. Ovi takanasi on kiinni, etkä voi itse sitä avata. Et enää tiedä, mitä sinulle tapahtuu (=tehdään) tänään, huomenna, ensi vuonna, viiden vuoden kuluttua… Pelottaa, pelottaa toivottomasti. Jumalaa ei voi rukoilla järkevästi, ja taivaaseen tuntuu olevan aivan liian pitkä matka.

Lopulta miliisi tuli kuulustelemaan minua. Olin saanut neuvoja kaiken varalta Suomessa, ja vastasin niiden mukaisesti. Systeemi on kuulemma sellainen, että aloitetaan helpoilla kysymyksillä, ja yhtäkkiä kuulusteltava ei tiedäkään, missä kohtaa vastaaminen pitäisi lopettaa.

– Missä olette syntynyt?
– Se lukee passissa.
– Milloin olette syntynyt?
– Se lukee passissa.

Koppalakkinen mies oli vihainen ja käyttäytyi jopa hieman uhkailevasti.

– Mistä saitte Raamatut? Minne olisitte ne vieneet? hän kyseli. En vastannut mitään.

Sitten alkoi ruljanssi nimeltä takavarikointitodistuksen (?) allekirjoittaminen. Eteeni tuotiin venäjänkielinen paperi, jota kukaan ei vaivautunut kääntämään. Siihen olisi pitänyt pistää nimi alle. Kieltäydyin. Miliisit yrittivät vaikka mitä. Yhdessä vaiheessa he jo kokosivat meidät kaikki yhteen ja lähettivät toisen opettajista esittämään meille kysymyksiä. Mutta hänellekö me mukamas olisimme vastan­neet, jos kerran pidimme pintamme vieraan maan tullimiesten edessä. Opettaja oli kuuleman mukaan ihmetellyt myöhemmin Iisalmessa, ettemme me edes itkeneet!

Vähitellen viisitoistavuotiaat antoivat periksi, ja kirjoittivat yksi kerrallaan nimensä tuntemattomaan paperiin. Heille kerrot­tiin, etteivät luokkatoverit pääsisi Leningradiin, ennen kuin tämä asia olisi loppuun kä­sitelty. Viimeisenä kirjoitin minä, kitkerällä mielellä tosin, mutta kirjoitin kuitenkin. En siis pystynyt pysymään lujana tuollaisessa tilanteessa.

Muu retkikunta pääsi lopultakin jatkamaan matkaansa, ja meille pidätetyille selvisi, että pääsisimme Suomeen Siperian asemasta. Ah, se vasta olikin ihana hetki! Masentunut ja pelokas mielialani oli kuin poispyyh­käisty. Juttelimme miliiseille hilpeästi, kysyimme mm. mitä Raamatuil­lemme tehdään. Revitään, kuului lakoninen vastaus. Tiedustelimme sitäkin, eivätkö miliisit todella usko Jumalaan. Välistä lauloimme iloisesti jotain hengellistä laulua vaiennus­yrityksistä välittämättä. Viis me siitä veisasimme, että matkamme päättyisi kuin kanan lento. Pääasia, että pääsisimme takaisin vapauteen, takaisin Suomeen.

Seuraavaksi meidät istutettiin jeeppiin ja vietiin rajalle parin kilometrin päähän. Me ”todistimme” miliiseille minkä ennätimme. Miehet pudistelivat päätään, mutta eivät voineet estää pientä ihailun pilkahdusta vilahtamasta silmistään silloin tällöin.

Lopulta saavuimme rajalle. Siihen aikaan ei Vaalimaan kautta voitu kulkea jalkaisin rajan yli, eikä varmaan kuljeta tänä päivänäkään. Piiiitkän bussijonon silmäin alla me seitsemän tyttöä marssimme siis ei-kenenkään-maalle. Yhtäkkiä joku meistä huomasi valtoimenaan kukkivat valkovuokot tien poskessa ja ryntäsi poimimaan niitä pienen kimpullisen. Toiset perässä. (Niitä ei kasva Iisalmen korkeudella.) Niinpä me siis saavuimme valkovuokot käsissämme Suomen puolelle vapauteen, siniristilippujen liehuessa valkopilviä vasten kotimaan taivaalla.

Vapaus, ah vapaus – koskaan sitä ennen tai sen jälkeen se ei ole tuntunut minusta yhtä ihanalta. Siperian rinnalla näyttivät muutkin ongelmat pikkuasioilta: se että iltapäivä oli pitkällä, eikä meillä ollut rahaa sen enempää kuin paikkaakaan, mihin päämme kallistaisimme. Ja mitä sanoisivat rehtori, vanhemmat ynnä muut asianosaiset, kun tyttöjen edesottamukset tulisivat ilmi?

Suomen tulli esitti meille muutamia kysymyksiä, ja sitten meidät lähetettiin tien päälle. Siinä sitä sitten seisottiin rajan tuntumassa, helluntain aattona, tietämättä mitä tehdä. Mutta mieliala oli korkealla, seisoimmehan joka tapauksessa kotomaan kamaralla.

Yhtäkkiä juolahti mieleeni, että eräs ystäväni oli jostain Vaalimaalta päin kotoisin. Niinpä sitten liftasimme ohiajavaan taksiin – kaikki seitsemän! – ja kysyimme kuljettajalta, tunteeko hän sen ja sen nimisen perheen. Tunsihan hän, ja vei meidät ihan ilmaiseksi perille asti. Mahtoi mies ihmetellä, mistä me oikein olemme tulossa ja minne menossa.

Muistan ikäni, miten talon isäntä (ystäväni isä siis) istui ikkunan ääressä tuvassaan, kun me seitsemän tyttöä astuimme peräperää sisälle. ”Ajattelin, että se on varmaan jokin seminaa­rin retki”, hän kommentoi jäljestäpäin.

Ystäväni oli toisella paikkakunnalla, mutta perhe osoittautui juuri niin uskovaiseksi ja vieraanvaraiseksi kuin olimme toivoneetkin. Meidät majoitettiin yöksi, meitä syötettiin ja juotettiin, ja meille lainattiin sen verran rahaa, että tytöt pääsivät Ryttylän helluntaijuhlille. Minä puolestani jatkoin matkaani Helsinkiin, opiskelupaikkakunnalleni.

Luokkaretkue palasi aikanaan Leningradista, ja sen jälkeen sitten seurasikin valtava hulabaloo. Tytöt saivat satikutia kotonaan ja koulussa, mikä on tietenkin hyvin ymmärrettävää. Ymmärrettävää sen sijaan ei ole se, että muut luokkaretkeläiset kehuivat myyneensä Leningradissa pimeästi sukkahousuja, purkkaa ynnä muuta. SITÄ ei kukaan pitänyt lain rikkomisena – meitä sen sijaan haukuttiin häpeämättömästi. Siitä huolimatta, ettei Suomen laki vuonna 1970 kieltänyt Raamattujen viemistä NL:oon. Eikä NL:n laki kieltänyt niiden tuomista.

Minusta tuntui kuin ihmiset olisivat kääntyneet Iisalmen kaduilla osoittamaan sormellaan meitä rikollisia. Miten juttu ei koskaan päätynyt lehtien palstoille, sitä en ymmärrä vielä tänäkään päivänä. Niin, paitsi Lenin­gradissa, missä sanomalehti oli tiennyt kertoa seitsemästä ”Maria Magdale­nasta”, jotka oli pidätetty rajalla Raamattujen salakul­jetusyri­tyksestä. Saimme myöhemmin NL:n kristityiltä karamelleja kiitokseksi hyvästä yrityksestä. Kauan minä niitä karamellipape­reita säilytin Raamatun välissä aarteenani, ja sitä prässättyä valkovuokkoa.

Itse säästyin pahimmalta, koska olin Helsingissä kesälomaani asti. Kirjoitin kuitenkin rehtorille kirjeen ja otin syyn päälleni, ettei tytöiltä pudotettaisi päästötodistuksen käytösnumeroa. Syy ei ollut minun, sillä tytöt olivat itse keksineet koko suunnitelman ja olisivat myös toteuttaneet sen, olinpa minä mukana tai en. Joka tapauksessa rehtorin kunniaksi on mainittava, ettei numeroihin koskettu.

Sen päivän jälkeen minulle ei myönnetty minkäänlaista NL:n viisumia kahteenkym­meneen vuoteen. Hyvä niin. Jos olisin saanut jatkaa vierailujani itäiseen naapurimaahan, ei minusta ehkä koskaan olisi Japanin-lähettiä tullutkaan…