Kirjoittanut
Kirjoittaja on Sana-lehden päätoimittaja.Nyt tilanne on muuttunut, ja onkin muuttunut nopeasti. Ensimmäiset kaupunginosat, joiden asukkaista enää alle puolet kuuluu kirkkoon, löytyvät Helsingistä. Vähitellen kehittyvä tilanne alkaa heijastua muuallekin. Joissain tilanteissa on kuulemani mukaan jouduttu miettimään lapsen kastamista, kun vanhempien ystäväpiiristä ei ole löytynyt enää kahta rippikoulun käynyttä ja konfirmoitua, vaatimukset täyttävää kummia.
Kun kansa kaikkoaa kirkosta, joutuu kansankirkko vaikeaan tilanteeseen. Mitä tehdä? Ja neuvoja kyllä satelee. Toiset innostavat kirkkoa tunnustelemaan kansan enemmistön sydänääniä, ja suuntaamaan toimintansa sen mukaan. Kirkon suuntaa etsitään tämän neuvon mukaan siltä kansan enemmistöltä, joka sen kirkon muodostaa. Näin kansankirkon uskotaan pysyvän kansankirkkona.
Toiset taas neuvovat etsimään ratkaisumallia tiukemmasta otteesta moraalisiin kysymyksiin. Yllättävää on, että joidenkin kansan keskeltä nousevien kellokkaiden äänessä kuuluu tämä vaatimus. Kirkkoa on aina pidetty tiukan moraalinvartijan edustajana. Kun kansan ote oikeasta lipsuu, pitäisi unilukkarin herätä pitämään joukkoa hereillä. Moni uskoo kirkon lunastavan tällä paikkansa.
Selvää on, että jotain olisi kuitenkin syytä tehdä. Pitäisi päättää suunnasta, koska vanhan sanonnan mukaan hän, joka ei tiedä, minne on menossa, päätyy sinne aivan varmasti. Mutta sinnekö me haluamme päästä?
Kirkon johdossa on myös nähty tämä tilanne, ja siihen on pyritty vaikuttamaan. Ehkä merkittävimmän viime viikkojen puheenvuoroista käytti Mikkelin piispa Seppo Häkkinen puheellaan syksyisen piispainkokouksen avauksessa. Tuon puheen tarkoituksena oli vastata yhteen ydinkysymyksistä: mikä kristillinen kirkko on. Puhe kannattaa lukea kokonaisuudessaan osoitteessa http://www.mikkelinhiippakunta.evl.fi/piispa/4#090914.
Yhtenä osoituksena siitä, miten vaikeassa ja ristiriitaisessa tilanteessa olemme, on lähestyvä joulunaika. Siellähän kirkkoa, tai siis paikallisseurakuntia odottaa varsinainen jättipotti. Ensimmäisestä adventista alkaen kirkossa kävijöiden määrä kasvaa merkittävästi ja saavuttaa huippunsa joulun pyhien aikaan. Oman todella merkittävän lisänsä tähän sesonkiin tuovat lukuisat joulukonsertit. Eritoten monet kevyen musiikin taitajat ovat löytäneet kirkot uutena esiintymispaikkana – kiitos niiden halpojen tilavuokrien.
Monet näistä konserteista ovat todella puhuttelevia ja saavuttavat sen, mihin pyrkivät, siis lämpimän joulutunnelman luomisessa. Tässä suhteessa ne ovat jopa koko kansan jouluvalmisteluja ajatellen tärkeitä. Tässä jos missä voimme nähdä kansankirkon parhaimmillaan.
Mutta tuo vaikeus ja ristiriita. Mistä sellainen voisi syntyä?
Monet mediat ovatkin jo saaneet informaatiota yli kuukauden kestävästä Jukka Kuoppamäen joulukonserttikiertueesta. Esittelyssä kerrotaan aivan oikein näiden kirkkokonserttien luomasta hienosta tunnelmasta. Mutta sitten esittely kertoo Kuoppamäen taustan steinerilaisen, siis antroposofisen kirkkokunnan Kristiyhteisön pappina. Tuossa viestissä Kuoppamäki toteaa, että löytäessään Kristiyhteisön ”Vaistoni sanoi, että siellä puhuttu on totta ja että puhujat siellä todella tarkoittavat, mitä sanovat”.
Joku voi lukea tämän tietysti hankalasti niin, että muualla ei puhuta totta eikä tarkoiteta, mitä sanotaan. Tuskin tätä on näin tarkoitettu. Mutta kuitenkin tuntuu oudolta, että näin vahvasti muunlaista kristinuskon tulkintaa edustava ajattelu saa kymmenien maamme kirkkojen ovet avautumaan. Onhan kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia ymmärrettävissä Steinerin opetuksen itämaiset juuret jälleensyntymisoppeineen ja karman lakeineen.
Tämä Jukka Kuoppamäen erilainen tulkinta kristinuskosta lienee jo aiemmilta kiertueilta tuttu, koska erään kirkkoherran mukaan hänen seurakunnassaan on taiteilijalle annettu kyllä lupa laulaa, mutta ei lupaa puhua.
Tämä on vain yksi niistä vaikeuksista, joita pyrkimys kansankirkon säilyttämiseen tuottaa. Tällainen tilanne on hankala jo senkin vuoksi, ettei yleisön joukossa löydy kovinkaan montaa, joka voisi kertoa, mitä vaikkapa jokin Kristiyhteisö syvimmiltään edustaa.
Kun me olemme hyväksyneet sen ajatuksen, että luterilaisessa kirkossa katto on korkealla ja seinät etäällä, niin on kuitenkin paikallaan edes aika ajoin selvittää, kuinka etäällä sen seinät voivat olla, tai että onko niitä seiniä lainkaan.
Yksi mahdollisuus hoitaa nykyistä tilannetta voisi olla se, ettei lähdettäisikään niinkään määrittelemään sitä, ketkä kaikki voidaan ja saadaan lukea kansankirkkoon kuuluviksi, vaan siitä, mikä on tälle kirkollemme annettu ydintehtävä. Historia on osoittanut, että parin tuhannen vuoden ajan sukupolvelta toiselle periytynyt sanoma Jeesuksesta ja hänessä tapahtuneesta sovitustyöstä on itsessään tehnyt sen jaon, kuka haluaa olla mukana ja kuka ei.
Kristinusko voidaan lyhimmillään tiivistää sanaan Jeesus. Paavalin mukaan Jeesuksessa sitä keskeisintä ei niinkään ollut hänen opetuksensa, vaan hänen oman elämänsä kohtalo. Hän kuoli meidän syntiemme vuoksi ja nousi kuolleista sekä astui ylös taivaaseen istuen nyt Isän oikealla puolella. Tästä ytimestä säteilee kaikki se muu, mitä me kristinuskona ymmärrämme.
Olisiko mahdollista, että tämän ydinsanoman kailottamiseen keskittyminen voisi selkiyttää sitä, mitä kristillinen kirkko olemukseltaan on?
