Kirjoittanut
Kirjoittaja on Oulun Karjasillan seurakunnan pappi ja Toivon Päivän juontaja.Pikkupoikana olin harvinaisen innostunut ekumeniasta. Oli mahtavaa päästä ortodoksikirkkoon haistelemaan Pyhän Hengen tuoksua ja kiertämään kirkkoa pääsiäisyönä. Naapurissa sijainnut ortodoksikirkko kertoi lapselle siitä, että suhdetta Jumalaan voi elää toisellakin tavalla. Se, että mahduttiin samaan ristisaattoon, oli riittävä yhteys pikkupojalle. Ekumenia oli lapselle ennen kaikkea toimintaa. Kirkkokuntien näkyvää yhteyttä en osannut edes haikailla.
Kun aloin opiskella teologiaa, tajusin, että ekumenia oli paljon monimutkaisempi ilmiö, johon liittyi kokonaan oma kulttuuri ja kieli. Suomessa ekumeenisen keskustelun pelisääntöjä osasivat vain muutamat ja niistäkin harvat taitoivat kääntää oppikeskustelujen merkitystä kansankielelle. Ekumenia näyttäytyi minulle opiskeluaikana snobbailevalta herrakerholta, jolla oli keskenään kivaa ja hienoja kansainvälisiä seminaareja ilman mainittavia saavutuksia. Raamatuntutkijaystäväni tokaisikin ekumeniasta lakonisesti:” Waste of time, waste of money.”
Perinteinen oppikeskusteluihin keskittyvä ekumeeninen työ on tullut tiensä päähän. Viimeinkin olisi hyväksyttävä, että kristillinen maailma ei tule koskaan muodostamaan yhtä kirkkokuntaa. Meillä on yhteinen juuri, mutta runsas ja tuuhea oksisto. Hyvä niin! Ekumeniassa tulisi ortodoksiasta siirtyä ortopraksiaan, jossa kristittyjä yhdistää enemmän pyrkimys yhteiseen hyvään ja toinen toisen tukemiseen opillisten keskustelujen sijaan. Olennaista tulevaisuuden ekumeniassa on se, että kaikki kristityt katsovat Kristukseen omalla tavallaan ja hahmottavat maailmankatsomustaan omista lähtökohdistaan käsin. Opillisesta aikakaudesta tulisi siirtyä (jo kuuluisaksi tulleeseen) hengelliseen vaiheeseen.
Viime vuosina ekumeenisia kannanottoja ovat hallinneet puuttuminen toisten kirkkokuntien asioihin. Ortodoksisen kirkko ja Katolinen kirkko nyrpistivät nenäänsä, kun luterilaiset valitsivat Irja Askolan Helsingin piispaksi. Vapaakirkon herrat taas pitivät ongelmallisina muutaman piispan homomyönteisiä lausuntoja. Mikäli oppikeskusteluja vielä jossain muodossa halutaan jatkaa, tällainen toisen kirkon asioiden vatvominen julkisuudessa pitää loppua. Tähän asiaan pätee sama neuvo kuin läheisissä perhesuhteissa: Vaikka sisko tai veli tekee minkä tahansa haastavan ratkaisun elämässään, hänen päätöstään pitää kunnioittaa ja auttaa häntä löytämään elämäntiensä, eikä kuuluttaa ääneen, että elät väärin.
Ekumenia on kirkon ulkopolitiikkaa, jossa helposti unohtuu seurakuntaelämän arkirealismi. Kun emerituspiispa Juha Pihkala aikoinaan esitti huolestuneisuutensa siitä, että homoseksuaalisten parisuhteiden kirkollinen siunaaminen voi vaarantaa luterilaisen kirkon ekumeeniset suhteet, hän samalla tuli sanoneeksi, että ylätason ekumenia on seurakuntalaisia ja yksittäistä ihmistä tärkeämpi asia. Ehkä tähän pätee vanha viisaus: Eikö ekumenia ole ihmistä varten, eikä ihminen ekumeniaa varten. Muutamien piispojen ekumeniainto kertoo vain siitä, miten etääntyneitä he ovat suomalaisesta mielenmaisemasta.
