Elämä, maailmankaikkeus ja kirkko – huomioita A-talkin homokeskustelusta

Douglas Adamsin kirjassa ”Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki” rakennetaan valtava supertietokone, jonka ainoana tehtävänä on antaa vastaus ”perimmäiseen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta”. Tietokone laskee vastausta 7½ miljoonaa vuotta, ja lopulta antaa tuloksen: 42. Tämän jälkeen rakennetaan edellistä suurempi tietokone, jonka tehtävänä on selvittää: ”Jos vastaus on 42, mikä silloin on kysymys?” Lopulta paljastuu, että epätarkkuusperiaatteen mukaan on mahdotonta, että samassa universumissa selvitettäisiin sekä vastaus perimmäiseen kysymykseen, että kysymys itse.

Universumin epätarkkuusperiaate on useinkin noussut mieleen kansankirkon johdon linjatessa kirkkoa suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen ja homoseksuaalisten parisuhteiden siunaamiseen. Jos kysymys on selvä, vastaus on käsittämätön. Jos vastaus on selvä, ei kukaan tiedä mihin se vastaa.

Viime piispainkokous tuotti 80-sivuisen selvityksen, jota ei ymmärretä. Nyt selvitystä yritetään selvittää. Selvää (?) ilmeisesti kuitenkin ovat seuraavat asiat: a) kirkon papinvirkaa voi hoitaa rekisteröidyssä parisuhteessa elävä henkilö ja b) rekisteröityneitä parisuhteita ei siunata, mutta niiden puolesta voidaan rukoilla. Ensimmäinen näistä linjauksista on selkeämpi, jälkimmäinen taas kohtuullisen käsittämätön.

Viime torstaina, 18.2. A-talk ohjelman vieraat keskustelivat piispankokouksen päätöksistä ja homoseksuaalien asemasta kirkossa yleensäkin. Parhaan kuvan keskustelusta saa tietenkin menemällä Yle areenaan ja katsomalla sen itse sieltä, mutta yhtäkaikki teen alla muutaman lyhyen huomion ja analyysin keskustelusta.

 

Valtio, yhteiskunta ja kirkko

Ohjelmassa haastateltiin Espoon siunausjupakan ”sulhasta” joka jälkikäteen ihmettelee aiheesta noussutta kohua ja kiertelyä. Hänen lausuntonsa hyvin summaa sen taustan, josta aihetta lähestytään: ”Kyseessä on kuitenkin valtion kirkko ja valtio on hyväksynyt tämän parisuhteen…tuntuisi tosi pahalta että kirkko meiltä ovensa sulkisi.” Suomeen on siis kaikesta puheesta huolimatta joko jäänyt tai palannut valtiokirkko. Tai ehkä olisi parempi puhua yhteiskuntakirkosta. Kirkon ja yhteiskunnan marssijärjestys on selvä: jos yhteiskunnassa jotain pidetään hyvänä ja hyväksyttävänä, on absurdia olettaa, että kirkko hangoittelisi vastaan. Näinhän jo naispappeuden kohdalla todettiin, nyt vain jatketaan valitulla linjalla.

 

Uhripääoma

Yhtenä keskustelijana oli turkulainen Johan Brandt, aktiivinen kirkossakävijä, seurakunnan vastuunkantaja ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävä homo. Hän antoi kasvot syrjitylle vähemmistölle, ja keräsi niin sanottua uhripääomaa. Uhripääoma tarkoittaa toisten asenteissa olevaa käsitystä siitä, että ”sinulle on tehty väärin, sinua on kohdeltu kaltoin – on vain oikeus ja kohtuus, että me nyt autamme sinua”. Uhripääoma on mittaamattoman hyödyllistä, sillä on hankittu jopa kokonaisia valtioita. Keskustelussa ei usein kilpaillakaan siitä, kukan on taitavin, fiksuin ja väkevin, vaan siitä, ketä on kurmootettu eniten. Johan Brandt keräsi uhripääomaa kysymällä toiselta keskustelijalta, Sonja Falkilta pariinkin kertaan: ”Olenko minä siis jotenkin moraalisesti rappeutunut? Onko minussa siis jotain tuhoisaa?” Pelkästään kysymyksen kysyminen loihtii sivusta seuraajan mieleen kuvan Rouva Falkista johtamassa soihduin ja heinähangoin varustautunutta noidanpolttokolonnaa, matkalla repimään Herra Brandt roviolle. ”Sellaista ei saa tapahtua!” miettii katsoja, ja asettuu syrjityn homon puolelle.

 

Raamatun naurettavuus

Tämäntyyppisessä keskustelussa väistämättä jossain vaiheessa nousee esiin Raamattu. Nousee, niin kuin nojatuolissa torkkunut dementoitunut vaari lapsenlapsen rippijuhlissa. Nousee, ja kiljaisee sopimattoman kovaan ääneen jonkin käsittämättömän muistelon menneisyydestä.

Sonja Falkin ja Hannu Kipon vedotessa Raamattuun, Liisa Tuovisen vastaus oli kerta toisensa jälkeen saman suuntainen – Raamatun absurdiuden, mielettömyyden osoittaminen. Argumentointitapa on aivan sama, jonka kuulee keskustelussa ateistien kanssa. Raamatussa on kummallisia, julmia tai naurettavia käskyjä (lähinnä siis Mooseksen laissa). Et kai voi tarkoittaa, että ne pitäisi ottaa vakavissaan? Ei kai homous-kohtiakaan siis pidä soveltaa enää meidän aikanamme?

C. S. Lewisiä mukaillen voisi todeta, että jos kerran Raamattu on noin kertakaikkisen outo, väärä ja toimimaton kirja, eikö – sen sijaan että siunataan vastoin Raamatun sanaa – olisi rehellisempää lopettaa siunaaminen kokonaan? Kuka yleensä haluaisi noin typerältä Jumalalta siunauksen elämälleen? Ei näissä tilaisuuksissa pyydetä siunausta enää ”Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalalta”, vaan joltain ihan muulta.

Kaikkein rohkeimmat liberaalieksegeetit ovat jo uskaltaneet sanoa – siitä hatunnosto heille – että Raamattu ei ole tässä asiassa epäselvä, ja konservatiivit itse asiassa lukevatkin Raamattua ihan oikein. Raamattua ei vaan tule ottaa enää vakavissaan – siinä se juju on.

 

Syntisyys ilman syntiä?

Kun Falk ja Kippo alkoivat puhumaan Raamatun sisällöstä – lähinnä siis lainaten apostoli Paavalia – toimittaja heitti huomion Brandtin suuntaan: ”Tässä nyt sinut sitten leimattiin syntiseksi” – ja tämä oli ilmeisesti jotain kamalaa.

Tämäntyyppisissä keskusteluissa tulee esiin ajallemme tyypillinen ajatus ”syntisyydestä ilman syntiä”. Kaikki tunnustavat että ”olemmehan me syntisiä”, mutta asiaa ei viedä sen pitemmälle. Jos ryhdyttäisiin puhumaan siitä millä konkreettisella tavalla itse kukin meistä tekee syntiä, soveliaisuuden rajat ylittyisivät hyvin vikkelään. Syntisyys-puhe välttää puhumasta käytännössä synnistä ja myöskin parannuksesta tai kilvoittelusta. Syntisyys jää abstraktiksi, ja lopulta mikään oikea asia ei olekaan enää syntiä. Jää vain yleismääre ”syntisiähän me kaikki olemme”.

 

Piispankokouksen päätöksen epäselvyys

Keskustelussa, jossa Kippo ja Falk olivat käytännössä kaikesta eri mieltä Tuovisen ja Brandtin kanssa, oli kuitenkin yksi kysymys, jossa mielipiteet yhtyivät. Se oli ihmettely piispainkokouksen päätöksen siunaus-rukous -tasapainoiluun. Tuovinen oli sitä mieltä, että siunaaminen on jo käytännössä todellisuutta, ja keskustelu tässä vaiheessa koskee enää sitä, millaista materiaalia kirkkokäsikirjaan asiasta painetaan. ”Ei kukaan ymmärrä eroa ’siunaamisen’ ja ’rukoushetken’ välillä”, Tuovinen sanoi. Kippo kysyi rukoushetkiä miettien: ”Minkä puolesta siellä sitten rukoillaan?” Eli parisuhteen siunaaminen ja parisuhteen puolesta rukoileminen ovat niin lähellä toisiaan, ettei erolla ole tässä asiassa käytännössä merkitystä.

– – – – –

Niin kauan kuin muistan, kansankirkon konservatiivit ovat sanoneet: ”Siinä vaiheessa kun homoja aletaan siunata, minä kyllä eroan kirkosta.” No, se vaihe on jo nyt – teille ei vaan kukaan vaivautunut lähettämään kotiin postia aiheesta. Kirkkokäsikirjaan ei kaavaa tule välttämättä vuosikausiin, mutta kyllä se siunaaminen ilman käsikirjan kaavaakin onnistuu. Olisiko aika paasikivimäisesti ”tunnustaa tosiasiat” – siitä kaikki viisaus lähtee?

 

 

P.S. täältä se löytyy vielä jonkin aikaa: http://areena.yle.fi/video/765508