Elämä voittaa

Bo Giertzin romaanissa kerrotaan miehestä, joka ei elänyt, niin kuin kristityn tulisi elää, mutta joka kuoli, niin kuin kristitty kuolee. Anteeksiantamus kohtasi ja vapautti.

Niin kauan, kuin on elämää, on mahdollisuus perustan tarkistukseen. Mahdollisuus mielekkyyteen, joka ei riipu olosuhteista. Kriisi ohjaa luonnostaan tällaisiin pohdintoihin.

Elämän muistuttaessa rajallisuudestaan, moni turha touhu karsiutuu kalenterista. Itsestään selvyydet osoittautuvat lahjoiksi ja tärkeiden asioiden lista muotoutuu uudeksi.

Tilanteessa, jossa yllättäen olemme, on aika moni kertonut pohtivansa elämän arvoja uudelleen. Kohdatessaan kuolemisen taidon haasteen, syntyy elämisen taito ja jano. Ei enää: teen, siis elän, vaan: elän, mutta miten? Parhaiksi osoittautuvat elämän ilmaiset asiat ja ne löytyvät lähempää, kuin uskottiinkaan.

Perhe, sukulaiset ja ystävät ovat maallisista aarteista suurimpia. Jos vielä on terveyttä, niin että saa elää ja nauttia Jumalan luomislahjoista, on sekin mahtavaa. Vielä on lähellä Jumalan luoma luonto ja auringonlaskujen kauneus. Vielä ruumis, jolla liikkua. Mahdollisuus elämän leikkeihin, jotka unohtuivat lapsuuteen.

Kriisit herkistävät ihmisen. Saman se voi tehdä koko yhteiskunnalle. Löydetään uudelleen lämpimiä ja empaattisia tunteita toisia kohtaan, niitä, jotka olivat peittyneet paljoon tekemiseen. Voidaan kokea ystävällisyyttä, toisten huomaamaksi tulemista, kohteliaisuutta, halua auttaa ja jakaa. Rohkaisevat ja lohdulliset sanat ovat arkea. Jopa liikenteestä on kadonnut hermostuneiden kuskien legioona ja kiireisten kiilaajien kärsimätön joukko. Annetaan tietä, ollaan suosiolla seuraavia.

Uskaltaisimmeko toivoa, että yhteinen hyvä on palannut jäädäkseen? Että eletään jälleen ihmisiksi?

Jopa kristinuskoon varauksella suhtautuva media on antanut hengellisten kysymysten nousta esille myönteisellä tavalla. Kristillinen usko ei ole enää vitsinaihe, vaan sillä nähdään kovan paikan koittaessa olevan sanottavaa. Ideologiat pettävät, kun myrskyt saapuvat. Palaisiko kristillinen usko rakentavalla tavalla elämämme arjen kannattelijaksi?

On niitä, jotka kertovat avoimesti uudesta kiinnostuksesta kristillistä uskoa kohtaan. Elämän sietämätön keveys ei enää riitä, on löydettävä toinen syvyys. Pienellä viruksella on melkoinen voima. Se herättää todellisuuteen: Hauras on elämä, vain hetken se kestää.

Voisiko Jumalamme kääntää kirouksen salatuksi siunaukseksi tavalla, johon vain Kaikkivaltias Jumala kykenee? Voisiko se kutsua lempeästi takaisin Tekijän luo, joka säät ja virukset säätää?

Rukoilen, että uusi arki toisi mukanaan sydänten hiljaisen kääntymisen. Että elämä saisi voittaa ja ihmiset löytää turvan ja levon Jumalassaan. Että sydämet taipuisivat rukoukseen, Jumalan ikiaikaisiin lupauksiin. Polvet ehtoollispöytään.

En osaa kaivata suurten manifestaatioiden aikaa. Enemmän vain sitä, että pyhä kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki saisi olla jälleen meidän Jumalamme, johon sydämestämme turvaamme ja jolta odotamme elämäämme kaikkea hyvää. Että hän saisi olla meidän pienen, sitkeän ja rakkaan kansamme elävä Jumala, sillä elävä hän totisesti on. Jospa Jeesus saisi olla monien kiitosten ja rukousten kohde, siunauksen lahjoittaja ja toivon tuoja.

”Älä kiellä meiltä rakkauttasi! Olethan sinä meidän isämme.” – Jes. 63:15-16

Artikkeli on Elämä-lehden 6-7/2020 pääkirjoitus