Kirjoittanut
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja entinen europarlamentaarikko.Kristittyjen ykseyden rukousviikko oli viime viikolla, ja nyt saa taas mätkiä toisia uskovia kunnolla. Sitä paitsi ekumeniahan on epäilyttävää.
Jos ajattelet näin, kuuntele ensin tarinani Brasiliasta, jossa vierailin vuosia sitten. Kävimme rähjäisellä slummialueella, jossa pikkulapsia hoidettiin ja ruokittiin puhtautta kiiltelevässä talossa; heidän sisaruksilleen järjestettiin kouluopetusta ja vanhemmille ammattikursseja. Nämä lapset voivat välttää katulapsen kohtalon varkaana tai huorana, koska heidän perheitään tuetaan siellä missä ongelmat syntyvät, slummeissa.
Keskuksen johtaja, metodistipappi, kertoi alkuvaikeuksista kirkkokuntien yhteistyössä. Kun katoliselta kirkolta löytyi työhön tarvittavat tilat, toiset kristityt vierastivat isäntiä. Riideltiin jopa siitä, kuka saisi siunata ruoan. Eräs oli sanonut: ”Ennemmin näen lapsen nääntyvän nälkään kuin katolilaisen lukevan ruokarukouksen.” Tuo lause oli masentavin, jonka johtaja oli eläessään kuullut.
Viimein jääräpäinen unelma toteutui, ehkä sen laukaisi tuo masentava lause, joka paljasti oman mielettömyytensä, ja nyt tuo ekumenia pelastaa ihmishenkiä.
”Ajattelen, että kaikki kirkot ja kirkkokunnat ovat vain rakennustelineitä. On aika sattumanvaraista, missä niistä palvelen osana seurakuntaa.”
Kun ajattelen sanaa ekumenia, mieleeni tulevat juuri nämä lapset Brasiliassa. Heidän hätänsä pakotti kristityt lopulta yhteen. Samalla tiedän, että monesta uskovaisesta ekumenia kuulostaa uhkaavalta. Se herättää vierautta, turvattomuuttakin, mielikuvia turtuneista ja intohimottomista virkamieskristityistä, jotka Jumalansa ja rakkautensa kauan sitten unohtaneina matkustelevat maailmalla ikäviä mietintöjä laatimassa. Rakastavatko edes Jeesusta? Lukeutuvatko ekumeenikot selkärangattomiin, jotka suhtautuvat kirkkonsa opetukseen niin välinpitämättömästi, että kompromissien tekeminen on vaivatonta?
Olen saanut tavata toisenlaisia ekumeenikoita. Heillä on syy ekumenialle: kärsivien palveleminen ja Jeesuksen unelman seuraaminen. Heidän oppiinsa sisältyy nöyrä uskonkappale, joka kuuluu seuraavasti: ”Uskon tähän lujasti. Mutta uskon myös, että joissakin kohdin olen todennäköisesti perusteellisesti erehtynyt. Armo riittää silloinkin.”
Entä jos tuo todella lukisi kirkkojen tunnustuksissa? Hengelliset mannerlaatat järkkyisivät. Ihmiset tarvitsisivat toisiaan.
Kuulin äskettäin vertauksen, joka jäi mieleeni. Kokeneet väärän rahan tutkijat sanovat, ettei asiantuntijaksi kehitytä opettelemalla tuntemaan mahdollisimman monia väärennöksiä. Paras väärän rahan tunnistaja on se, joka tuntee sen oikean perin pohjin. Se on tärkeä ohje niille, jotka ovat ottaneet asiakseen tunnistaa väärässäolijat.
Olen vakuuttunut, ettei Jeesuksen peräänkuuluttama yhteys tule koskaan sillä että ihmiset saavuttaisivat samat mielipiteet. Se tulee siitä että ollaan sen saman Jeesuksen seurassa ja rakastetaan häntä, kukin omalla tavallamme. Uskonnot erottavat ihmisiä mutta Jeesus yhdistää. Eikä erilaisuus ole paha asia, se on rikkaus.
Ajattelen, että kaikki kirkot ja kirkkokunnat ovat vain rakennustelineitä. On aika sattumanvaraista, missä niistä palvelen osana seurakuntaa. Itse rakennus on Kristuksen näkymätön kirkko, ja siihen kuuluu jokainen Kristuksen nimeä tunnustava. Sen joukon puolesta Jeesus rukoili ennen kuolemaansa: että he rakastaisivat toisiaan ja olisivat yhtä.
Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.45 ja 12.50.
