Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Me evankelikaaliset kristityt olemme aika ihmeissämme: Mediassa kohistaan siitä, että kirkkoherra kirjoittaa seurakuntalaisilleen Jeesuksesta. Vuosaaren kirkkoherra Jussi Mäkelä toteaa yhden uskomme perusfundamentin: ”Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et? Sillä jokaisen ihmisen on vastattava tähän kysymykseen ennemmin tai myöhemmin. Eikä kukaan voi vastata siihen sinun puolestasi. Jos et ole varma siitä, uskotko Jeesukseen, et voi olla myöskään varma siitä, pääsetkö taivaaseen.” Ja tästä joku pahoittaa mielensä ja ahdistuu! Eikä kysymys ole siitä, että maailmassa olevat vain ahdistuisivat, vaan seurakuntalaiset, rippikoulunsa käyneet ja katekismuksensa lukeneet!
Aina, Jeesuksen ajoista asti, evankeliumin julistaminen on ahdistanut osaa kuulijoista. Oman ahdistumisensa vuoksi kai juutalaiset johtajat ja kirjanoppineet Jeesuksen halusivat surmauttaa. Evankeliumi on kuitenkin siitä erinomainen, että keskeinen osa viestistä on ahdistuksesta vapautuminen. Jos, niin kuin jotkut kommentoijat näyttävät sanovan, nykyaikana ihmisillä on ”elämä on aika rankkaa ylipäätänsä eikä lisäkovuus ole tarpeen”, siitä kovuudestahan evankeliumi juuri haluaa ihmiset vapauttaa. Jeesus kutsuu luokseen työtätekeväiset ja raskautetut ja lupaa heille levon. Ja rauhan, Hänen rauhansa. Ja ilon. Ja vapauden!
Ehkä kunnon herätyskristittynä on syytä sekin vielä kerrata, ettei Jeesus sanonut, että tulkaahan seurakuntaan, työtätekeväiset ja raskautetut, vaan ”tulkaa minun tyköni”. Siis Jeesuksen tykö! Eikö se ole sama asia? Kunpa olisikin, kunpa Jeesus olisi niin läsnä kaikessa seurakunnan toiminnassa. Pahoin vaan pelkään, että monessa seurakunnassa Jeesus mielellään laitetaan taustalle tai marginaaliin, ja fiilikset haetaan enemmän ihmisistä kuin Kristuksen läsnäolosta.
Olen minäkin ollut joskus ahdistunut evankeliumin saarnasta. Se oli silloin, kun minun sisässäni oli syyttäjä, superego, joka todisti minulle aina, kun Jeesuksesta puhuttiin, että minun suhteeni Jumalaan on väärä; että minä olen torjunut Jumalan pyynnön tulla elämääni. Kun Atrinmajan rippikoululeirillä Eljas Lemmetyinen sitten johdatti minut syntisen rukoukseen pyytämään Jeesusta elämääni, suurin tunnistamani välitön psykologinen muutos oli se, että evankeliumin saarna ei enää ahdistanut, vaan sitä kuunteli suorastaan mielellään. Olen aivan varma, että jos seurakunta haluaa helpottaa jäsenensä hengellistä ahdistumista, paljon parempi lääke on se, että suostuu tulemaan Jeesuksen opetuslapseksi, kuin että seurakunta lopettaa puhumisen Jeesuksesta.
Kehotus parannukseen näyttää erityisesti olevan muutamille ongelma. Kyllä, Pyhä Henki kutsuu meitä parannukseen. Siinäkin paljon suurempi ahdistus tulee Pyhän Hengen kehotuksen torjumisesta kuin siitä, että antautuu siihen elämän kestävään kasvuprosessiin, johon meidät on kutsuttu.
Nykyaikana kuulemma pitää puhua eri tavalla kuin ennen, sanoittaa evankeliumi toisin. Kyllä, varmasti niinkin. Mutta oikein en usko, että perustosiasioitten sanomatta jättämisellä saavutettaisiin parempaa tulosta kuin ydinviestin selkeällä viestimisellä. Ei usko synny ihmisten ajattelua manipuloimalla tai piiloviesteillä ohjaamalla, vaan antamalla ainekset tosiasioihin perustuvalle ajatusten muotoutumiselle. Ja se keskinen tosiasia on, minkä Jussi Mäkelä sanoo:”Elämäsi tärkein kysymys on: uskotko Jeesukseen vai et?”
