Elät vain kerran

Junamatkustaja kailotti puhelimeensa koronaviruksesta. Samassa vaunussa kökkijät eivät voineet olla kuulematta keskustelua. Sävy oli suorastaan paatoksellinen: ”Voihan siihen kuolla, mutta sitten kuollaan!” Vaikka papin pitäisi olla kuoleman ammattilainen, nyt uhkasi eväsleipä juuttua väärään kurkkuun. Silmäilin varovaisesti ympärilleni ja tajusin, että taisin olla ainoa, jota naisen suorapuheisuus hämmensi.

Kuoleman katku

Jokainen vähänkin uutisvirtaa seurannut ymmärtää, ettei COVID-19 ole mikään harmiton kausiflunssa. Se on paitsi ärhäkkä leviäjä myös tunteeton tappaja. Italian katastrofaalinen tilanne on tuonut kuoleman katkun myös kotimaamme rajoille.

Vuosikymmenten ajan kuolema oli laitostettu. Se oli irrotettu arjesta ja työnnetty alas pimeään kellariin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Voi olla, että kellarin kolina kantautui korviin, kun lusikoimme lihakeittoa isän pikkuserkun hautajaisissa. Mutta kun pappi oli sanonut aamenensa, ei elämän rajallisuudelle tarvinnut uhrata ajatusta pitkään aikaan.

Nyt kuolema on jälleen täällä. Siitä on tullut kahvipöytäpuheenaihe. Media suoltaa jatkuvalla syötöllä tilastoja, joissa esitellään tartuntojen ja kuolleiden määrät. Siis elottomien, vainajien. Toimittajat arvuuttelevat, kuoleeko suomalaisista 10, 1000 vai 10 000. Pahinta kaikessa lienee jäytävä epätietoisuus. Tartunnan odottaminen on kuin pelaisi venäläistä rulettia naapurin kanssa. Vaikka olisi perusterve, ei voi silti varmuudella tietää, miten keuhkot reagoivat virukseen. Ei ole mikään kumma, jos jopa pohjalaista ahdistaa.

Harmiton kuolema?

COVID-19 rikkoo suojakuoren kuoleman edestä. Oman rajallisuuden ymmärtäminen ohjaa pohtimaan elämän tärkeysjärjestystä. Näin oli käynyt ainakin sen junamatkustajan kohdalla, joka uskalsi julistaa: ”Voihan siihen kuolla, mutta sitten kuollaan!”

Kuolema taitaa silti olla suomalaisille harmiton veitikka, pakollinen paha, joka kuittaa univelat. Vuonna 2017 tehdyn kyselyn mukaan kuolemaan kaiken loppuna uskoi 47 prosenttia suomalaisista miehistä ja 31 prosenttia naisista. Kuolema nähdään usein siis pelkkänä fysiologisena ilmiönä. Sen jälkeen ei ole mitään, ellei elämän kiertokulkuun palaavia alkuaineita oteta lukuun.

Usko kuoleman kertakaikkisuuteen ja kaikkivoipuuteen ei ole mikään uusi keksintö. Jo roomalainen runoilija Horatius (65– 8 eKr.) kirjoitti: ”Kuolema tekee lopun kaikesta.” Filosofi Sartre (1905– 1980 jKr.) puolestaan totesi, että elämä on vain kappale hämäryyttä kahden pimeän yön välissä. Sitä ennen ei ole ollut mitään, eikä sen jälkeen tule olemaan mitään.

Jos kuolemattomuutta ei ole, ihmisen ainoa päämäärä on tuhoutuminen. Kirjailija Claes Andersson sanoitti tämän käsityksen taannoin Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Elämämme tarkoitus on häviäminen. Kun olemme poissa meitä ei enää ole, ei edes poissaolona tai tyhjyytenä, eikä kenenkään muistissa. – – Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen.”

Mielestäni tällainen maailmankuva on järkyttävän lohduton. Se on kuin mukillinen haaleaa glögiä kirpeänä pakkasiltana. Kumpikaan ei lämmitä eikä tee iloiseksi. Ateistinen maailmankuva pakottaa ensin kysymään, mitä mieltä on kaikessa vaivannäössä, ja antaa sitten vastaukseksi tyhjän arvan.

Kuolema on välipysäkki

Kristinuskon näkökulma kuolemaan on täysin toisenlainen. Ihminen on ikuisuusolento, ja siksi kuolema on vain välipysäkki. Kun esirippu laskeutuu ja näytös on ohitse, alkaa jatko-osa, joka ei ole vanhan uusinta vaan kokonaan uudenlainen esitys. Jopa kirkon uusin katekismus tunnustaa ikuisen elämän olemassaolon: ”Kristukseen uskovalle kuolema on portti tulevaan elämään.”

Usko ikuiseen elämään antaa elämälle sisällön ja tarkoituksen. Koska elämä ei pääty kuolemaan, inhimillinen elämä ei ole turhaa – jokaisen yksilön ratkaisuilla ja valinnoilla on merkitystä.

Onko kristitty kuoleman yläpuolella? Ei tietenkään. Kristitty ymmärtää oman rajallisuutensa; kuolema on ihmiselle liian väkevä painikaveri. Vaikka selviäisi COVID-19 -pandemiasta, jonakin päivänä sydän lyö kuitenkin viimeisen kerran.

Kristityn etu on siinä, että hän tietää – ainakin teoriassa – keneltä etsiä apua itseään vahvemman vihollisen edessä. Kun elämän väärät valinnat nostavat syyttävän sormensa, lohtua ei löydy Pentti Linkolan teksteistä eikä intialaisista mantroista. Todellisessa sielunhädässä edessä voi auttaa vain hän, joka on kerran kukistanut kuoleman.

Jeesuksen ylösnousemus oli käänteentekevä hetki ihmiskunnan historiassa. Sen jälkeen taivas on avoinna, sillä synnit voi saada anteeksi. Kuolemalla ei ole enää viimeistä sanaa. Siksi kristitty pakenee kuolemaa Kristuksen käsiin.

Luther ja isän kuolema

Kuolema rusikoi myös Martti Lutherin perhettä. Kun Luther kirjoitti kirjeen kuolemansairaalle Hans-isälleen, hän ei kiinnittänyt liiaksi huomiota tämän inhimilliseen heikkouteen. Painopiste oli siinä lohdutuksessa, joka löytyy Jeesuksen haavoista. Kristityn koko elämä on Jumalan huolenpidon varassa.

Luther kirjoittaa: ”Olkoon sydämenne nyt heikkoudessakin terve ja luottavainen, onhan meillä siellä ikuisessa elämässä Jumalan luona tunnollinen ja uskollinen auttaja, Jeesus Kristus, joka on kukistanut meidän puolestamme kuoleman ja synnit ja istuu nyt siellä valvoo meitä kaikkien enkelien kanssa ja huolehtii meistä, kun lähdemme ruumiistamme, niin ettei meidän tarvitse huolehtia eikä pelätä uppoavamme tai putoavamme maahan.”