Kirjoittanut
Kirjoittaja on Seurakuntalainen.fi -sivuston päätoimittajaPitkin alkusyksyä on kampanjoitu seurakuntavaaliehdokkuuden puolesta muun muassa teemalla Uskottu, toivottu, rakastettu.
”Kiinnostaako sinua vaikuttaminen omassa seurakunnassasi? Haluaisitko uudistaa toimintaa? Asetu rohkeasti ehdolle, tulevaisuuden kirkkoa tehdään nyt”, kannustetaan seurakuntavaalit.fi-sivustolla. Samalla sivustolla annetaan vinkkilista, kuinka voi päästä ehdokkaaksi. Vinkki 1: Liity kirkkoon, vinkki 2: selvitä kotiseurakuntasi ja niin edelleen.
On varmaan ihan hyvä, että ihmisiä rohkaistaan liittymään kirkkoon, mutta aikaisemmin ehdokkuus seurakuntavaaleissa edellytti ainakin ajatuksellisesti, että henkilö on jollain tavoin tunnettu kristillisestä harrastuneisuudestaan.
Pidän outona sitä, että seurakuntavaalien ehdokkaiksi havitellaan henkilöitä, jotka eivät edes kuulu kirkkoon. Silloinhan heidän yhteytensä kristilliseen uskoon on todennäköisesti melko ohut tai sitä ei ole. Tiedostan, että on myös ihmisiä, joilla on kristillinen usko, vaikka he eivät kuulu kirkkoon. Kirkolla ei ole monopolia uskoon, mutta silti voidaan päätellä, että suurella todennäköisyydellä kirkkoon kuulumattomille kristinusko ei kuulu elämän tärkeimpiin asioihin. Miksi sitten sellaisten ihmisten pitäisi tulla mukaan päättämään kirkon asioista?
Moni seurakunnassa ehkä pitkäänkin toiminut luottamushenkilö on jäämässä pois, eikä aio asettua ehdolle enää. Syitä on monia. Joku kokee, ettei luottamushenkilönä toimiminen ole oma juttu. Toinen on pettynyt siihen, miten vähän sitä kautta on voinut vaikuttaa kirkon toimintaan. Kolmas on turhautunut hallintobyrokratiaan. Joku haluaa jättää kirkon, koska seurakuntaneuvostossa on tehty päätös seurakunnan tilojen avaamiseksi samaa sukupuolta oleville pareille. Pois jääminen tai ehdokkuudesta kieltäytyminen on ymmärrettävää, vaikkakin valitettavaa.
Itsekin olen miettinyt, että onko mitään järkeä käyttää aika ja energiaa seurakunnan luottamuselimissä toimimiseen. Pitäisikö jättää koko laiva? Ehkä erota kirkosta ja liittyä johonkin toiseen seurakuntaan tai kirkkokuntaan?
Ajatus luopumisesta tuli mieleen esimerkiksi silloin, kun luin piispa Mari Leppäsen kolumnia Helsingin Sanomista (30.8.)
Hän tuntui kolumnissaan leimaavan kaikki konservatiivikristityt ahdasmielisiksi, äärikonservatiivisiksi ja monesti vielä kansallismielisiksi ääriajattelijoiksi. He kuuluvat Leppäsen kirjoituksessa samaan kategoriaan kuin Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill, joka antaa siunauksensa Venäjän brutaalille sodalle ja perustelee sitä vielä uskonnolla.
Harmistuin tekstistä. Eikö piispan pitäisi vahvistaa yhteyttä eri tavoin ajattelevien kristittyjen välillä, eikä syventää juopaa entisestään?
Hänen mukaansa kirkossa toimivien konservatiivikristittyjen yhteinen tavoite on puolustaa naisten pappeuteen kielteisesti suhtautuvien paikkaa kirkossa ja vastustaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja.
Minun motiivini asettua ehdolle seurakuntavaaleissa ei ole kumpikaan noista äsken mainituista. Minun tavoitteeni on olla rakentamassa kirkkoa, jossa Jeesus Kristus on päähenkilö ja jossa julistetaan evankeliumia armosta eli syntien anteeksisaamisesta. Kirkkoa, joka keskittyy olennaiseen, välittää toivoa tämän päivän ihmiselle.
Jaottelu liberaaleihin ja konservatiivikristittyihin on muutenkin turhan kategorinen ja leimaava. Seurakuntavaaleissa on tärkeää, että siellä on ehdolla ihmisiä, joille kristinuskolla on henkilökohtaista merkitystä. Eihän kirkko ole mikä tahansa instituutio ja yhteisö, vaan edesmenneen professori Osmo Tiililän sanoin ”kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan”. Kirkolla on iankaikkinen tehtävä. Kirkko, joka ei julista evankeliumia ja johdata ihmisiä Jumalan tuntemiseen on turha ja tarpeeton.
Nyt on oikea hetki asettua ehdolle seurakuntavaleissa. Ehdokasasettelu päättyy 15.9. Vielä ehdit. Vaalit käydään 20.11.
