Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Toinen vauva syntyy melko pian.
Sanon ”melko pian”, koska mitään tarkempaa määrettä ei ole saatavilla. Tiedän ainoastaan varmasti, ettei siihen mene kauempaa kuin neljä ja puoli viikkoa. Hän syntyy hyvin varmasti viimeistään 24.2. Senkin tiedän vain siksi, että siihen mennessä äitiyspoliklinikka puuttuu asiaan.
Toisen poikamme (kutsutaan häntä siksi Pikkuveljeksi) arvioitu saapumisaika on 10.2. Veljensä oli melko täsmällinen ja saapui varmuuden vuoksi päivän etuajassa. Tästä toisesta emme kuitenkaan tiedä vielä mitään. Hän saattaa kolkutella maailman ovensuussa jo ensi viikolla, tai huomenna, tai viivytellä tuloansa muutaman viikon arvioajan yli.
Käytännöllisesti katsoen hän saattaa tästä eteenpäin syntyä milloin tahansa. Tänään, huomenna, tai 24. helmikuuta.
On jännittävää elää tätä vaihetta, uudelleen. Kun päivässä on hiljainen hetki, kuuntelen, kuulostelen, tarkkailen. Tapahtuuko jotain? Muuttuuko jokin? Aavistanko mitään? Todennäköisesti aikaa on vielä viikkoja. En kuitenkaan voi olla kuuntelematta jo nyt. Kaikki minussa virittyy sitä varten, valmistaudun lähes lihastasolla tulevaan, valmennan itseäni kuin maratonia varten, valmennan kehoa ja mieltä. Puhun itselleni lempeitä sanoja, kerron, että kestän sen kyllä uudelleen, ja aivan viime päivinä mieleeni ovat alkaneet piirtyä jonkun uuden, pienen olennon kasvot. En minä tiedä, miltä hän näyttää. Enhän tiedä hänestä juuri mitään; mutta kuvittelen, miltä hän tuntuu, miten pieni on hänen vastasyntynyt kehonsa, paidan alla hento ja lämmin.
Valmennan mieltä. Teen mieleen pesää hänen tulla; ajatuksiin vuoraan pehmeää koloa, suojaista soppea, sommittelen turvapaikkaa, juuri hänen kokoistaan, vain häntä varten olevaa. Minä olen tämän ihmisen rakennuspuu, tämän uuden lapsen syntymäverstas, hänen ensimmäinen asuinpaikkansa, tähän asti hänen universuminsa raja. Tämän jälkeenkin olen hänen kasvualustansa, se oksa jolla hän opettelee keikkumaan, jolta hän lähtee lentoon. Minun on oltava luja ja vakaa, notkea ja taipuisa, kiedottava nämä tuuliset oksat hänen suojaksensa, tehtävä hänelle niin vankka turva, että siinä on hyvä kasvaa.
Sanon ”valmennan mieltä”, koska se tuntuu siltä. Esikoista odottaessani en vielä juurikaan tiennyt, mitä odotin. Nyt tiedän jo jotain, vaikken tiedäkään, millainen tulija on. Tiedän kuitenkin jotain siitä, mitä on olla äiti lapselle. Ja sen vuoksi minun on varustettava itseäni, vahvistettava, vähän psyykattavakin, tsempattava, lujituttava uudestaan.
Tämä muutamien viikkojen odotus on siitä niin hyvä kuva: minä en tiedä, milloin lapsi syntyy. Eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa. Kaikki tämä tapahtuu minussa ilman että voin siihen juurikaan vaikuttaa. En voi saada lasta syntymään, en voi estää häntä syntymästä. Mitä hänen syntymäänsä tulee, minä olen kanssamatkustaja, jonka tehtävä on odottaa ja sitten kestää kipua siihen saakka, että viime vaiheessa minua tarvitaan ponnistamaan hänet tähän maailmaan. Mutta siihen asti minä vain odotan, katselen ja kuuntelen, mitä minulle – meille – tapahtuu.
Minulla ei ole kontrollia tähän. Ja juuri siitä tässä onkin kysymys.
Suurin asia, jonka lapsen saatuani olen oppinut on se, että kun tulee äidiksi tai isäksi, katoaa lopulta ja viimeistään käsitys ja harhaluulo siitä, että elämään olisi oikeastaan hallintavaltaa. Kontrolli viedään viimein pois omista käsistä. Voin vaikuttaa lapsen elämän alkamiseen, mutta sen jälkeen hyvin suuri osa kaikesta ei ole minun valittavissani, ei minun käsissäni, ei minun hallittavissani.
Millainen hän on?
Onko hän terve?
Milloin hän syntyy?
Miten hän syntyy?
Miten hänen elämänsä alku asettuu?
Miten hänen koko elämänsä asettuu?
Ensimmäiset vuodet minä häälyn hänen yllään kuin suojeleva varjo. Estän tukehtumasta esineisiin, kaatumasta, lyömästä itseään (aina kun vain siihen kykenen), jäämästä alakynteen (jos pystyn), estän häntä polttamasta kättään takanluukussa ja todennäköisesti toisinaan myös kuolemasta; estän häntä nääntymästä nälkään tai kylmään; ruokin, ravitsen, silitän, lämmitän, turvaan, ohjaan ja rakennan häntä kaikella sillä viisaudella, joka minulle on annettu – ja matkalla rukoilen enemmän viisautta.
Jo niinäkin vuosina tapahtuu kuitenkin paljon sellaista, johon en voi vaikuttaa. Toisinaan en ole paikalla, kun jotain tapahtuu. Hän kaatuu, enkä ehdi väliin. Häntä tönitään, enkä ehdi estää. Ja sitten tulevat ne vuodet, kun minulta ei enää kysytä. Minusta tulee se, joka seuraa taustalta, kun hän sukeltaa elämäänsä itse; pudottautuu tältä oksalta tuulta vasten, opettelee siipiensä kantokyvyn.
Putoaa, nousee, putoaa, nousee. Kolhiintuu, ja jatkaa taas. Enkä minä enää saa estää kaikkea tapahtumasta, en saa suojella, koska se ei enää ole minun paikkani. Olen taustalla, tulen kun kutsutaan, avaan loputtomasti itseni tarvittaessa. Mutta en saa enää määritellä häntä enkä hänen elämäänsä.
Silloin kontrolli vasta loppuukin. Minä seuraan, kun hän oppii, mitä elämä on. Mistä kaikesta se koostuu. Rukoilen, kannattelen sen minkä voin, mutta minun on osattava irrottautua niin, että hänelle tapahtuu hänen oma elämänsä, ei minun.
Pysyykö hän terveenä?
Loukkaantuuko? Satuttaako?
Satutetaanko häntä? Pysyykö hän ehjänä?
Millaisia ihmisiä hän kohtaa?
Rakastuuko hän?
Rakastutaanko häneen?
Mitä hän valitsee? Kenet?
Minne hän menee? Minne päätyy?
Sattuuko häneen?
Onko hän onnellinen? Onhan?
Eikä minulla ole kontrollia silloin mihinkään. Ei juuri mitään hallintavaltaa muuta kuin se, kuinka usein ristin ajatukseni häntä varten.
Ja sitä varten minä valmistaudun, valmennan mieltäni, sieluani. Sydäntäkin. Sitä varten, josta äitini sanoi, että lapsen saaminen on sitä, että ovi aukeaa suunnattomalle ilolle ja suunnattomalle kivulle. Kumpikin on otettava vastaan, kummastakin on läpi käytävä, enkä minä tiedä, mitä elämä tuo.
Se tekee minut avuttomaksi. Paljaaksi, elämisen viima ottaa ihoon kiinni, palelen vähän. Ymmärrän taas, miten vähän minä olen. Miten vähään kykenevä. Ensi alkuun se särkee mieltä. Tekee mieli protestoida, paeta, takertua kontrollin rippeisiin. Mieli kiristyy ylijännitykselle, ei suostu taipumaan.
Mutta kun on palellut liian kauan, on hakeuduttava lämpimään. Itsesuojeluvaisto kääntää minua lämpöä kohti. Etsin jotain, jonka kääriä harteilleni. Jotain, joka sulattaa, lämmittää, pehmentää. Valmennan mieltäni. Vaistomaisesti kävelen sitä ainoaa valonlähdettä kohti, joka tekee minusta sisältäkin sulan.
Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16:33)
Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. (Room. 8:28)
Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi — minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni. (Jes. 41:10)
Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. (2. Tim. 1:7)
He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla he eivät kompastu. (Jer. 31:9)
Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: ”Älä pelkää, minä autan sinua.” (Jes. 41:13)
Lopulta on armoa, ettei kontrolli ole minulla. Ehkä tämän kautta Jumala opettaa minulle jotakin syvää Hänen kanssaan olemisesta. Tai ihmisenä olemisesta ylipäänsä. Jos minä hallitsisin kaikkea, ei tässä kävisi hyvin. Minun viisauteni ei riitä. Eikä hyvä tahtoni kannattele. On parempi olla lehti tuulessa, ajopuu virrassa, pisara meressä.
Salaisuus on kai tässä: vapautta ei ole ennen kuin päästää irti. Niin kauan, kun ihminen roikkuu kouristuksenomaisesti kiinni elämässään, on hän sen vanki. Vapaaksi tulee vasta heittäytyessään, pudottautuessaan, ja ehkä verkko levitetään alle vasta kun olen hypännyt. Mutta se ottaa minut kiinni.
Ja niin me odotamme. Minä lasta, lapsi minussa. Pian hän tulee, ja me olemme tuulessa molemmat, kaikki.
