Elämäntaito: Professori Lea Pulkkinen: Suomalainen kasvatuskulttuuri kaipaa enemmän hoivaa ja kiitoksen sanoja

Enkö vieläkään ole vanha?

 

Olen muutaman vuoden välein kirjoittanut ikäkausikolumneja. Erityistä dramatiikkaa on ilmassa aina silloin, kun pitäisi ensimmäinen ikänumero vaihtaa. Juuri kun on tottunut johonkin tiettyyn vuosikymmeneen, pitää heti vaihtaa alkunumero uuteen. Se ei ole reilua. Pitäisi saada ainakin parin vuosikymmenen ajan totutella yhteen vuosikertaan.

Nyt on taas se aika, jolloin numeroita vaihdetaan. Onneksi ensimmäistä ei vielä muutamaan vuoteen, joten siltä osin saan olla rauhassa. En nimittäin ole vielä tottunut tähän nykyiseenkään. Noissa numeroissa on sellainen ikävä piirre, että ne eivät kerro totuutta. Voi se jonkun laskutavan mukaan olla matemaattinen totuus, mutta itse elämä ei antaudu tuollaisiin laskutoimituksiin. Numerot ovat numeroita, mutta elämä kulkee omia selittämättömiä latujaan.

Parempi aviol. neliöb. 16.-22.9. (ilm.1/2)

Joidenkin kohdalla voi olla niin, että ikänumerot ovat liian pieniä. Minulla ne ovat aina, siis tarkoitan näitä viime vuosikymmeniä, liian suuria. Ikään kuin edellinen vuosikymmen olisi jäänyt päälle tai jopa sitä edellinen.

Nyt lukija ajattelee, etten tajua lainkaan vanhentuneeni. Ei se ihan niin ole. Sitä paitsi olen suunnilleen aina elämäni aikana ollut sitä mieltä, että se ikä jota kulloinkin elän, on elämäni parasta aikaa. Edelleen olen tätä mieltä. Numerot vaan eivät sovi kuvaan. Joten annetaan siis niiden olla mitä ovat.

Voisiko tämä nykyinen olla siis jopa parasta? Kyllä siinä sellaisia piirteitä edelleen on. Jos olen ihan rehellinen, niin on iän muuttumisessa pikkuisen huonojakin puolia. Mutta on näkökulmakysymys, kumpiako painottaa enemmän.

Hyvää on – kiitos Jumalalle – kohtuullinen terveys. Ihan täysin terve ei tarvitse kenenkään olla, mutta hyvä jos pärjäilee sillä mitä nyt on. Kiitollinen olen siitäkin, että saan jatkaa minulle mieluisen työn tekemistä. Siinä ei pitkästä elämänurasta ole juurikaan haittaa. Hyötyä voi kyllä olla.

Meitä on tässä Jumalan kirkkoveneessä niin monenlaista soutajaa, että ihan hirveästi ei kannattaisi pieniin tyylieroihin puuttua.

Samalla pitää muistaa, ettei ala katsoa nuorempaa polvea alaviistoon, ikään kuin siinä iässä ei vielä ymmärrettäisi, millaista elämä oikeasti on. No, ei siinä ihan niin paljon ymmärretäkään, mutta toisaalta tässä minun iässäni on se vaara, että alkaa ymmärrys hapertua ja kuvittelee edelleen tai vasta nyt olevansa sellainen, joka ymmärtää melkein kaiken. Nuorempien tehokkuus ja toimintanopeus hiukan kadehdittavat, mutta vastapainoksi tulee syvempi käsitys asioiden oikeasta olemuksesta. Ei kaikkea tarvitse tehdä nopeasti. Voi tehdä myös hyvin.

Näissä ikäkausikolumneissani olen yrittänyt varovasti hahmottaa sitä, millaisia muutoksia ikä tuo tullessaan. Olen hiukan hämmästynyt, että nimien unohtamiset ja muu koheltaminen on edelleen suunnilleen samaa luokkaa kuin edellisvuosikymmenillä. Ehkä unohtamisfrekvenssi on hiukan tihentynyt, mutta edelleen löydän hammasharjani siitä, mihin illalla jätin. Jos jätin väärään paikkaan, en löydä.

Juoksuharrastustakaan ei ole tarvinnut lopettaa. Sitä en kerro, paljonko vauhti on hiipunut ja matkat lyhentyneet. Voin vain vihjaista, että kävelyvauhti ja juoksuvauhti eivät kovin paljon poikkea toisistaan.

Tämähän on kristillinen media, joten sopii pohtia myös sitä, tuoko ikä uskonelämään jotain uutta. En tiedä, miten muille käy, mutta luulen että minulla on suhteellisuudentaju hiukan lisääntynyt. Meitä on tässä Jumalan kirkkoveneessä niin monenlaista soutajaa, että ihan hirveästi ei kannattaisi pieniin tyylieroihin puuttua. Kunhan yritettäisiin soutaa samaan suuntaan. Siinäkin on toisilla hankaluuksia, kun vetävät yhdellä airolla niin, että veneen suunta uhkaa mennä vinoon. Jotkut vielä kallistuttavat venettä, vaikka eivät tee sitä pahuuttaan. Mitenkähän saisimme kurssin pidettyä yhdessä edes suunnilleen sinne päin, minne tämän paatin pitäisi aikanaan rantautua.

Niin, onhan se vastarantakin lähempänä kuin ennen. En vieläkään sitä kovin paljon ajattele, vaikka varmaan pitäisi. Olen edelleen niin vahvasti elämässä kiinni. Sitä en tiedä, mikä on viimeinen numerolappu rinnassani, kun maali kerran häämöttää. Mutta siellä perillä se tiedetään ja se riittää minulle tässä vaiheessa.