Ennen kuin valtakunta hajoaa

Suomessa on viime aikoina nähty, millaisia mielipidevääntöjä moniarvoisessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa eläminen voi saada aikaan. Julkiseen riitelyyn ovat osallistuneet yhtä innokkaasti niin politiikan omatoimiasiantuntijat kuin kristillistä yhtenäiskulttuuria haikailevat hengelliset vaikuttajatkin. Suomalaisen yhteiskunnan tilanne muistuttaa jo huolestuttavan paljon Yhdysvaltoja, jossa kärjistyneet arvoristiriidat ovat jakaneet koko kansakunnan jyrkästi eri leireihin.

Maailmakin on jakautunut. Kauppapolitiikan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan valtapyrkimykset ovat luoneet kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun, jossa taistellaan entistä tiukemmin maailman herruudesta. Ja siihen liittyen koko ihmiskunta jaetaan ystäviin ja vihollisiin.

Myös kristityt ovat mielipiteissään voimakkaasti jakautuneita. Ristiriitoja aiheuttavat poliittiset näkemykset, suhtautuminen maahanmuuttoon, rasismiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, Israeliin sekä yleensä siihen tapaan, jolla kristittyjen tulisi vaikuttaa yhteiskunnassa.

Suomalaisina kristittyinä meidän on tärkeä pitää mielessä, että elämme moniarvoisessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa. Meillä suvaitaan erilaisia mielipiteitä, arvostuksia, katsomuksia, uskontoja ja elämäntapoja. Ja jos emme salli tätä oikeutta muille, emme voi vaatia itsellemmekään oikeutta omaan vakaumukseen. Demokratiassa pelisäännöt ovat kaikille samat.

Maallistunutta yhteiskuntaa ei myöskään voi hallita vaatimalla Jumalan nimissä vallankäyttöä erilaisten mielipiteiden yli ja pakottamalla ihmisiä raamatulliseen ruotuun ja elämäntapaan. Jos kristillisten arvojen kunnioittaminen on maassamme romahtanut, syynä ei ole pelkästään hallitus ja eduskunta, vaan ehkä vielä enemmän tehtävänsä huonosti hoitanut seurakunta – me kaikki kristityt.

Alkuseurakunnan kristityille ei muuten olisi pälkähtänyt mieleenkään ryhtyä vaatimaan Rooman valtakunnan hallintoa mukautumaan heidän arvoihinsa ja elämään heidän sääntöjensä mukaan. He ymmärsivät, että Jumalan valtakunta muuttaa maailmaa seurakunnan ja evankeliumin voiman kautta. Ja silti esimerkiksi Paavali hyödynsi ryhdikkäästi omia oikeuksiaan Rooman valtakunnan täysivaltaisena kansalaisena.

Meillä suvaitaan erilaisia mielipiteitä, arvostuksia, katsomuksia, uskontoja ja elämäntapoja. Ja jos emme salli tätä oikeutta muille, emme voi vaatia itsellemmekään oikeutta omaan vakaumukseen.

Kansakuntaa jakavat arvoristiriidat ovat joka tapauksessa vakava haaste jokaisen yhteiskunnan hyvinvoinnille. Jeesus tiedosti tämän ja otti siihen myös kantaa: ”Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat” (Matt. 12:25).

Vaikka liberaalidemokraattisessa yhteiskunnassa on tärkeä suvaita erilaisia mielipiteitä, on myös syytä tiedostaa, että hyvinvointi edellyttää tiettyä yhteistä arvoperustaa. Jaettu arvoperusta on välttämätön yhteiskunnan eheydelle ja koossa pysymiselle. Jos arvot pirstoutuvat liian pitkälle, se johtaa koko yhteiskunnan heikkenemiseen – ja lopulta hajoamiseen. Siksi on tärkeää hahmotella katsomuksesta riippumattomia yhteiselämän välttämättömiä reunaehtoja ja pohtia, millainen yhteisesti jaetun arvopohjan tulisi olla.

Ehdotan kestävän demokraattisen yhteiskunnan perustaksi seuraavia lähtökohtia, joista monia myös Olli-Pekka Heinonen pohtii kirjassaan Eletään ihmisiksi: yhteisöllistä viisautta etsimässä (2021).

Ensimmäinen hyvinvoinnin lähtökohta on kaikille kuuluva jakamaton ihmisarvo sekä siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. YK:n ihmisoikeuksien julistus on edelleen hyvä yhteiskunnallisen toiminnan ja lainsäädännön perusta, vaikka oikeuksien rinnalle alun perin suunnitellut velvollisuudet jäivätkin julistukseen kirjaamatta. Ihmisarvo, vapaus ja oikeudet toteutuvat parhaiten aina siellä, missä yhteisön jäsenet tunnistavat myös oman velvollisuutensa kunnioittaa niitä.

Toinen ehdoton arvolähtökohta on perhe. Se on hyvinvoivan yhteiskunnan perusyksikkö, jota tulee suojella. Koti, lapsen terve kasvuympäristö sekä lähisuvun hyvät ihmissuhteet ovat korvaamaton hyvinvoinnin perusta. Mitkään yhteiskunnan palvelut tai taloudellisen tuen muodot eivät voi korvata sitä henkistä ja sosiaalista pääomaa, joka saadaan perheen piirissä. Ilman perheen rakkaudellisia ihmissuhteita ja turvattua asemaa ei ole tulevaisuuden tervettä sukupolvea.

Kolmanneksi jokainen yhteiskunta tarvitsee riittävän yhteisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Vaikka erilaisen maailmankatsomuksen omaavilla kansalaisilla arvonäkemykset poikkeavat toisistaan, yhteiskunnan lainsäädäntö ja yksilöiden vapauteen puuttumisen käytännöt edellyttävät tiettyä yhteistä käsitystä oikean ja väärän toiminnan rajoista. Muuten yhteinen sosiaalinen todellisuus hajoaa, mikä vie pohjan koko yhteiskunnan hyvinvoinnilta.

Neljänneksi tarvitaan luottamusta yhteiskunnan perusrakenteisiin ja instituutioihin, kuten laillisesti valittuun eduskuntaan, oikeusvaltioon sekä valtamedian kansalaisille tarjoaman tiedon totuudenmukaisuuteen. Viime aikoina on nähty, miten tuhoisia seurauksia tämän luottamuksen murtumisella on. Itse en peukuta myöskään somessa niille kristillisille vaikuttajille, jotka viljelevät epämääräisiä salaliittoteorioita ja kylvävät epäluottamusta yhteiskunnan keskeisiä instituutioita kohtaan. Se on monissa tapauksissa paitsi asiantuntematonta ja yksisilmäistä, myös vastoin sitä, mitä Uusi testamentti opettaa esivaltaan suhtaumisesta.

Totta kai yksipuoliseen ja ideologisesti värittyneeseen tietoon, kun sitä havaitaan, pitää suhtautua aina kriittisesti. Oikea lähdekritiikki kuuluu jo perustaviin medialukutaitoihin. Mutta kristityn tehtävä ei ole lähteä murtamaan kansalaisten yleistä luottamusta yhteiskunnan kantavia perusrakenteita ja instituutioita kohtaan. Pikemminkin niitä tulee vahvistaa, jotta ”saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää” (1. Tim. 2:2).

Viides välttämätön arvolähtökohta hyvinvoivalle yhteiskunnalle on toimiva talousjärjestelmä ja verotus. Se edellyttää tasapainoa sosiaalisen huolenpidon ja riittävän verokertymän välillä. Uusliberalistinen markkinoiden yksinvalta ja talouden sääntelemättömyys johtavat kansalaisten eriarvoistumiseen ja syrjäytymiseen. Siksi poliittisen päätöksenteon pitää markkinoiden sijasta ohjata yhteiskuntaa. Huolenpito hyvästä koulutuksesta, terveydenhoidosta ja sosiaaliturvasta edellyttää, että kansalaisina haluamme mielellämme maksaa veroja myös tulevaisuudessa.

Kestävään arvoperustaan kuuluu kuudentena elementtinä myös yhteinen kulttuurien rajat ylittävä vastuu maailman ja ympäristön tilasta eli globaali etiikka. Olemme ihmiskunnan jäseninä ja saman maapallon asukkaina sidottuja yhteiseen kohtalonyhteyteen. Siksi tarvitsemme professori Arto O. Salosen usein peräänkuuluttamaa ekososiaalista sivistystä. Se tarkoittaa inhimillisen kasvun kautta saavutettua ymmärrystä oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka perustuvat ihmisen riippuvuuteen luonnosta ja toisista ihmisistä. Se merkitsee ekologisen vastuun ottamista luomakunnasta sekä sosiaalisen vastuun kantamista paitsi omista kansalaisista myös kaikkien maiden huono-osaisista. Vihreä siirtymä, kehitysyhteistyö ja pakolaisten aseman parantaminen eivät ole äärivasemmiston ideologinen salajuoni. Ne ovat jokaisen sivistyneen ja yhteiskuntaetiikkaa ymmärtävän ihmisen moraalisia perusvelvollisuuksia.

Se, että meuhkaamme ja otamme sosiaalisessa mediassa kiivaasti kantaa kaikkiin mahdollisiin päivänpoliittisiin kysymyksiin, ei ole toimiva tapa. Tarvitsemme syvempää asiantuntemusta, nöyrempää keskustelua ja laajempaa ymmärrystä hyvinvoinnin reunaehdoista moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Tärkeä haasteemme myös kristittyinä on selkeän ja perustellun yhteiskuntakäsityksen hahmottaminen. Meidän on syytä kysyä itseltämme, millainen yhteiskuntakäsitys olisi Raamatun pohjalta parhaiten perusteltu ja millainen rooli meillä kristityillä tulisi siinä olla.