Entiset viidesläiset – maan suurin herätysliike?

Kuluneen talven aikana pari entistä viidesläistä purki tuntojaan Kotimaa-lehdessä. Yksi piti viidennen herätysliikkeen luonteenomaisina piirteinä älyllistä ja teologista epärehellisyyttä, Raamatun väärinkäyttöä, sovinismia, tuomitsevuutta, rakkaudettomuutta ja kristittyjen karsinointia pelastettuihin ja kadotukseen joutuviin. Toinen kertoi kesäteologista, joka yritti väkisin tehdä hänestä oikealla tavalla uskovaista ahdistamalla hänet komeroon ja uhkaamalla helvetillä, jos hän ei lähtisi rukoilemaan hänen kanssaan. ”Noiden kokemusten jälkeen olen tuntenut aina itseni vaivautuneeksi näiden kirkasotsaisten oikeassa olijoiden lähellä”, hän kirjoitti. Kolmaskin kirjoittaja, joka sanoo olevansa yhä viidesläinen ja joka piti ensimmäisen kirjoittajan tekstiä vihapuheena, sanoi hänkin olleensa 60-luvulla monenlaisissa käännytystilaisuuksissa, joista ”sielu on kieltämättä ruvella vieläkin”.

Miten tässä näin kävi? Miten hyvästä sanomasta on voinut tulla ahdistava asia? Miksi pelastuksen sanoma on koettu vaatimukseksi, vaikka se on lahja? Onko armon evankeliumi muuttunut vaatimukseksi ja lähimmäisenrakkaus tuomiomieleksi? Voi tietysti olla, että jonkun kohdalla nuoruuden herätyskokemuksen hylkääminen on johtunut omista henkilökohtaisista kriiseistä, joilla ei ole mitään tekemistä viidennen herätysliikkeen kanssa, vaikka sitä on helppo syyttää. Ehkä on tapahtunut sellaistakin ns. avartumista, joka on merkinnyt Jumalan sanan vaihtamista yleiseen mielipiteeseen. Mutta vaikka syyt ovat kirjavat ja kaikki ei tietenkään ole herätysliikkeen syytä, on viidesläisillä joka tapauksessa syytä itsetutkisteluun. 

Kuka se sanoikaan jostakusta toisesta, että muuten hyvä mies mutta on lukenut väärät kirjat. Tämä lausunto tuli mieleen, kun luin, miten emeritus-piispa Olavi Rimpiläinen kuvasi omia vaiheitaan. Häntä oli jo kouluaikana ahdistanut uudestisyntymisen ja kokonaisen antautumisen sekä uskosta todistamisen vaatimus. ”En saanut tuota uudestisyntymisen kokemusta, vaikka kuinka koetin. Antautuminen jäi pahasti kesken. Todistaminen johti painajaismaisiin tapahtumiin.” Avuksi tulivat ensin uskonnonopettaja ja nuorisopappi ja myöhemmin erityisesti Jonas Laguksen Evankeliumin ääni.

”Ei armon tunteminen ole edestäsi kuollut. … Koettuna todellisuutena usko on sitä, että autuudestaan huolehtiva sielu ikävöi Kristusta.” Kun ”kuolleesta ja kylmästä sydämestä lähtevällä köyhällä rukouksella” lähestytään Kristusta, tullaan autuaaksi. ”Opi uskomaan näkemättä!”… ”Ei ole muuta neuvoa kuin kilvoitella ja hiljaisuudessa odottaa Herran apua, pitää kiinni lupauksista ja niihin nojautuen katsoa iankaikkista Kuningasta, joka ei petä.” ”Sinun tulee ainoastaan lähettää heikko rukouksesi ja ikävöimisesi armonistuimen eteen nojautuen evankeliumin rikkaisiin lupauksiin, jotka tekevät tiettäväksi ympäri maailmaa, että eräs on tullut auttamaan Aadamin kadonneita lapsia.” Tältä pohjalta Rimpiläinen summaa Laguksen opin lauseeseen: ”Jo ikävöivä usko oli oikeaa uskoa, vanhurskauttavaa uskoa.” (Rimpiläisen kirjoitus Perusta-lehden numerossa 1/2015)

Laguksen viitoittama tie ei ahdista vaan vapauttaa. Mutta voidaan kysyä, miten tämä liittyy viidesläisyyteen? Kysehän on herännäisyyden oppi-isästä. Siten että myös Urho Muroma kertoo Jonas Laguksen Evankeliumin äänen olleen hänelle kaikkein tärkeimpiä kirjoja ainakin viimeisinä aikoina. Uusimman painoksen Laguksen kirjasta ovat ottaneet juuri viidesläiset ja Olavi Peltola kirjoittaa Laguksen kirjasta: ”On suuri lahja löytää joku, jonka kanssa osaa ja uskaltaa kulkea taivastietä.” Samaan suuntaan puhaltavat myös Olav Valen-Sendstad ja C.O. Rosenius, joiden kirjoja ainakin osa viidesläisistä on nauttinut ison annoksen.

Mutta on viidesläisyydessä luettu muitakin kirjoja. Minäkin vertailin jo kouluaikana helluntailaisen Osbornen ja luterilaisen Wislöffin kirjoja ja totesin, ettei niiden sanoma ollut yhdistettävissä. Jostakin viidesläisiltä pöydiltä ne molemmat olivat käsiini tulleet. Kovin on ollut kirjava se anti, josta viidesläisyys on itseään ja ihmisiä ruokkinut. Ukko Muromakin luki sekä luterilaista että reformoitua kirjallisuutta ja näyttää omassa julistuksessaan jääneen jännitteeseen näiden kahden välille. Uudestisyntymisen, kokonaisen antautumisen ja todistamisen vaatimukset yhtä hyvin kuin vapauttava evankeliumikin löytyvät hänen kirjoistaan.

Minäkin olen kohdannut tuota kaikkea viidennessä herätysliikkeessä. Se Ylioppilaslähetys, johon sain tulla 1960- ja 1970-luvun taitteessa ja josta sain tärkeimmät teologiset vaikutteeni, oli kuitenkin minulle nimenomaan vapauttava kokemus. Järjestö oli opillisesti tiukka, mutta samalla henkisesti ja hengellisesti avara. Sekä Raamattu että elämässä vastaan tulevat kysymykset otettiin todesta. Uskonpuhdistuksen ydinasiat, uskon vanhurskaus ja lain ja evankeliumin erottaminen, loivat perustan, jolle oli hyvä rakentaa omaa uskonnäkemystä.

Lauantaina 21.3.2015 viidesläiset kokoontuvat ja kutsuvat Lahden Ristin kirkkoon Kirkkokansan raamattupäivään. Siellä on tarkoitus jatkaa myös pohdintaa viidesläisyyden perinnöstä. Voisiko tuosta perinnöstä löytyä muutakin kuin ahdistusta ja tuomitsemista? Ja miten tuolle perinnölle on rakennettava, jotta ihmisten ei tarvitsisi tulevaisuudessa lähteä ahdistuneina ja pettyneinä etsimään hengellistä ravintoa ja kotia muualta?

On siis itsetutkistelun paikka. Kritiikkiä on syytä kuunnella, vaikka se tulisi kitkerässäkin sävyssä ja vaikka oma kokemus olisi toisenlainen. Vaatimukset älyllisestä ja teologisesta rehellisyydestä, asiallisesta Raamatun käytöstä ja lähimmäisten rakkaudellisesta kohtelusta on otettava vakavasti.

Olisiko jopa mahdollista, että jotkut entiset viidesläiset uskaltautuisivat etsimään tietä takaisin? Jospa liike ei enää olekaan enää sellainen kuin 1960-luvulla?

Vai mahtavatko jotkut tuossa lauantain perunkirjoituksessa nimenomaan kaivata 1960-luvun herätyksen aikoja?