Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Britannian evankelikaalikristityt saivat kuulla viime viikolla jymyuutisen, kun kirjoistaan ja opetustyöstään tunnettu oxfordilaisen anglikaaniseurakunnan pastori Vaughan Roberts tuli ulos kaapista. Monen ensireaktio lienee ollut päivitellä, että taasko saatiin kuulla yksi uusi kohu, joka horjuttaisi konservatiivikristittyjen uskottavuutta. Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys.
Raamattu-uskollisuutta painottavien evankelikaalien parissa suositussa kirjassaan Battles Christians Face Roberts käsittelee kahdeksaa elämänaluetta, joilla kristityt voivat kamppailla: imagoa, himoa, syyllisyyttä, epäilystä, masennusta, ylpeyttä, homoseksuaalisuutta ja hengellisyyden elävänä pitämistä. Nyt kirjansa uuden painoksen esipuheessa Roberts tunnustaa, että kukin näistä kamppailusta koskettaa jossain määrin myös hänen omaa elämäänsä – mukaan lukien homoseksuaalisuus.
Evangelicals Now -lehden haastattelussa (luettavissa täältä) Roberts kuitenkin toteaa sen, mikä tekee hänen ulostulostaan erilaisen kuin skandaalit. Hän on sitoutunut Raamatun opetukseen miehen ja naisen avioliitosta ainoana sukupuolielämän toteuttamisen paikkana ja elää itse selibaatissa. Robertsin motivaationa julkisuuteen astumiselle onkin keskusteluntilan lisääminen evankelikaalipiireissä koskien seksuaalisuuden alueen kamppailuja.
”Uskon, että suuremmalla avoimuudella puhua näistä asioista evankelikaalisissa seurakunnissa on arvonsa. Toivon rohkaisevani niitä, jotka kokevat kiinnostusta samaan sukupuoleen mutta uskovat, että elämän täyteys on löydettävissä Kristuksessa ja hänen opetukseensa pitäytymisestä. Sinkkuus voi ajoittain olla haastavaa, mutta minulla on monia hyviä ystäviä ja rakastava perhe, ja kiitän Jumalaa niistä siunauksista ja mahdollisuuksista, joita se tarjoaa”, Roberts lausuu lehdistötiedotteessaan. Hänen mukaansa Raamatulle uskolliset kristityt puhuvat homoseksuaalisuudesta liian usein vain kirkkopoliittisten ja yhteiskunnallisten väittelyiden näkökulmasta – ei niinkään pastoraalisesti, auttaakseen asian kanssa kamppailevia kristittyjä miehiä ja naisia elämään Jumalan tahdon mukaista elämää taipumuksensa kanssa.
Vaughan Robertsin teko on rohkea, sillä leimasimet iskevät otsaan herkästi niin kristittyjen kuin uskosta osattomienkin suunnalta. Roberts ei itse kuitenkaan näe seksuaalista suuntautumistaan identiteettikysymyksenä. Lehtihaastattelussa hän täsmentää näin: ”Olemme kaikki syntisiä ja seksuaalisia syntisiä. Mutta jos olemme kääntyneet Kristuksen puoleen, olemme uusia luomuksia, lunastettuja synnin orjuudesta liitettyinä Kristukseen hänen kuolemassaan ja herätettyinä hänen kanssaan Hengen kautta uuteen elämään pyhyydessä, odottaessamme kirkasta tulevaisuutta hänen kanssaan, kun hän palaa. Nämä upeat todellisuudet määrittelevät minut ja ohjaavat minua elämään siten kuin minun tulisi elää. Siispä tunnustamalla, että tiedän jotain jokaisesta kahdeksasta kamppailusta, joita kirjassani käsitellään, en paljasta mitään perimmäisestä identiteetistäni, vaan totean vain sen, että olen kaikkien kristittyjen tavoin armosta pelastettu syntinen, joka on kutsuttu elämään syntiin langenneen maailman rikkonaisuudessa, kunnes Kristus palaa ja vie kaikki kamppailumme päätökseen.”
Evangelicals Now -lehden haastattelusta nousee esille vielä yksi huomionarvoinen kohta. Sana ei yksioikoisesti lupaa kamppailujen loppumista tässä ajassa kenellekään, eivätkä kuudennen käskyn kiusaukset ole tästä mikään poikkeus. Kiistämättä sitä, etteikö Jumala joissakin tapauksissa salli seksuaalisuuden muuttumisen tapahtumista, Robertsin mielestä tulisi kuitenkin enemmän keskittyä positiiviseen opetukseen uskollisesta opetuslapseudesta kiusausten keskellä kuin katteettomiin eheytymislupauksiin. Tämä lähestymistapa on tietenkin sama kaikille kamppailun nimeen katsomatta.
Kaikista näistä näkökulmista voidaan oppia myös Suomen kristillisen kentän seksuaalieettisessä keskustelussa. Puhutaan sitten mistä synnistä tahansa, on aina muistettava, että puhutaan oikeista syntisistä, jotka painiskelevat oikeiden syntien kanssa myös meidän seurakunnissamme, herätysliikkeissämme ja pienpiireissämme. Yhden synnin jatkuva ja äänekäs vastustaminen voi kyllä vahvistaa seurakunnan joukkoidentiteettiä toisin ajattelevia vastaan mutta lisää vain niiden häpeää, joita asia koskettaa. Synti ei asusta vain meidän pyhien joukkomme ulkopuolella, vaan myös syvällä jokaisen kristityn sydämessä. ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 3:23-24). Niin hätä kuin apu on sama kaikille, kamppailun nyanssieroista huolimatta. Tämä ”raamatullinen tasa-arvo” on muistettava aina, kun pidetään totuutta esillä.
