Kirjoittanut
Minkä meidän sukupolvemme sallii, sitä seuraava sukupolvi jo syleilee.
Ympärillämme velloo ilmapiiri, jossa oman hyvän maksimoinnista on tullut monen asian mitta. Individualismi ja hedonismi ovat aikamme arvot.
Ilmiöiden lisääntyminen näkyy myös seurakunnissa. Entisaikojen talkoohenkeä ei tahdo enää löytyä, sitoutuminen pienryhmään edes kahdeksi vuodeksi tuntuu kahlitsevalta, oman palvelutehtävän vastaanottaminen hirvittää, sillä voihan vastaan tulla joku kivempi homma, rahan lahjoittaminen tuntuu vähän epäilyttävältä ja niin edelleen.
Ihmissuhderintamallakaan ei mene sen paremmin. Jos seurakunnan porukka alkaa ärsyttää, on aika vaihtaa seuraa. Ja kristityilläkin on kiusaus ajatella, että Raamatun ajatus yhden miehen ja yhden naisen eliniän kestävästä avioliitosta on vain ideaali, joka ei ole toteuttamiskelpoinen. Tämä siitä huolimatta, että ympärillämme on valtavasti näyttöä avioerojen repivästä vaikutuksesta yksilöihin ja yhteiskuntaamme. Kun seurakunnassa vanhemmat pariskunnat eroavat, nuoremmat avioparit ovat ymmällään: jos hekin erosivat, kuinka me voisimme selvitä omista karikoistamme?
Minkä tämä sukupolvi sallii, sitä seuraava jo syleilee.
Meidän vaikutuksemme ei toteudu vain sanoissa, vaan se ilmenee ympärillämme oleville ihmisille myös ja ennen kaikkea tekoina ja valintoina, sillä ihminen, joka ei lue Raamattua, ”lukee” kristittyä. Voisiko tämän päivän laimeaan suomalaiseen kristillisyyteen toimia radikaali lääke: alamme ojentaa elämäämme Raamatun antamien linjojen mukaan?
Vuosia sitten Antero Laukkanen sanoi Näky-konferenssissa lauseen, joka on jäänyt kaikumaan päähäni: Muutammeko me maailmaa, vai muuttaako maailma meitä?
Minusta näyttää, että Suomen kristilllisessä kentässä suunta on se, että me menemme kiihtyvällä vauhdilla mukaan yhteiskunnassa vaikuttaviin virtauksiin. Siinä meille on haaste. Meidän tulisi aivan erityisesti pyrkiä toimimaan toisin kuin aikamme vallitsevat virtaukset asioissa, jotka ovat Sanan vastaisia, olipa kyse etiikasta tai opista.
Hedonismissa ja individualismissa on kyse oman edun maksimoinnista. Kun minun hyväni on tärkeämpää kuin sinun tai muiden, oma sydämeni alkaa kylmetä. Lihaksi tullut Sana, Jeesus, osoitti omalla elämällään jotain aivan muuta. Koko hänen elämänsä oli muiden palvelemista ja opettamista, ja lopulta hänen oman ruumiinsa kautta avasi yhteyden pyhän Jumalan luo. Tuo uhrautuva elämä kulminoitui ristillä, Jeesuksen levittäessä kätensä naulitsemista varten. Vapaaehtoisesti. Myös meidän individualistien puolesta. Huh.
Sanotaan, että uskon tulisi kasvaa luottamukseksi Jumalaan. Silloin usko tipahtaa tarvittavat 30 senttimetriä alaspäin: tullaan pääntasolta sydämen tasolle. Luottamus tarttuu Jumalan sanan osoittamiin linjoihin, vaikka ne tekisivätkin kipeää, luottaen, että niiden noudattaminen on meille parempaa kuin niiden hylkääminen. Jumalan antamiin, elämää suojeleviin käskyihin kuuluu kiinteästi myös ajatus sukupolvien ketjusta. Jos me kapinoimme Jumalaa vastaan, myös lähellämme olevat joutuvat kantamaan valintojemme seurauksia.
Siksi on syytä muistuttaa itselleen, että se minkä me sallimme tänään, on seuraavalle sukupolvelle jo arkipäivää.
