Time-lehti julisti kymmenen vuotta sitten suomalaisen lastenlääkäri Leena Kaartisen vuoden eurooppalaiseksi sankariksi – ihmiseksi, jonka tähden maailma on parempi paikka asua ja elää. Nyt Suomen kirkko on antanut hänelle Pyhän Henrikin ristin kiitokseksi ulkomaille suuntautuneesta humanitaarisesta toiminnasta. Leena Kaartinen kertoo tulleensa uskoon 17-vuotiaana kotipaikkakuntansa nuorisoherätyksessä. Silloin hän sai sydämeensä halun auttaa köyhiä ja välittää heille evankeliumin hyvää sanomaa palvelutyönsä kautta.
Afganistanista tuli Leena Kaartisen työmaa yli 30 vuodeksi. Kuten viime vuonna lehdistä luimme, ei työnteko tuossa (kiihko)islamilaisessa maassa suinkaan ole vaaratonta. 70-luvulla Leena hoiti sairaita pienellä vuoristoklinikalla. Kommunistien noustua valtaan hänet ajettiin maasta pois mukamas amerikkalaisten vakoojana.
Kymmenen vuoden kuluttua Afganistanin ovet taas avautuivat. Tällä kertaa Leena pääsi työhön äiti-lapsi –klinikalle Kabuliin ja sen jälkeen rakkaalle vuoristoklinikalleen. Leena tutki 60 potilasta päivässä ja koulutti samalla afgaaninaisia terveystyöntekijöiksi omiin kyliinsä. Siitä aloitettiin, että käsien pesu ehkäisee monta tautia, ja äidin maito on terveellisempää vastasyntyneen suussa kuin härskiintynyt voi. Ja edelleen: ripulia ehkäistään vettä keittämällä. Tämäntapaiset yksinkertaiset ohjeet pelastavat vuosittain lukemattomien lasten hengen.
Vuosituhannen vaihteessa hallitsivat Afganistania kiihkoislamilaiset talebanit. Leena eli miltei koko tuon ajan rakkaan kansansa parissa, välillä luotisateessa pääkaupungissa, välillä piiritetyssä vuoristo-kaupungissa. Yksityiselämästä (kunnon huussi mukaan luettuna) voi noissa olosuhteissa vain haaveilla.
Näin kuvaa Leena-tohtori vuorilla viettämäänsä sotatalvea: ”Kuljin kahden kuukauden aikana 190 km suksilla, 200 km jalan, 25 km hevosen selässä ja saman verran moottoripyörän kyydissä. Kävin 17 kylässä ja haastattelin 407 naista, joille myös opetin terveydenhoitoa. Jonk’ on turva Jumalassa/ turvassa on paremmassa/ kuin on tähti taivahalla/ lintu emon siiven alla, tämä oli matkalauluni tuon talven työmatkoilla. Turvallisuus tuli siitä, että tiesin elämäni ja kuolemani olevan suuremmas käres.”
Eräällä vuoristoreissulla toi muuan isoisä viisivuotiaan pojanpoikansa tohtorin luo apua saamaan. Pillastunut lehmä oli raahannut lapsiraukkaa narussa perässään sillä seurauksella, että tämän jalka irtosi polven alapuolelta. Jollei tohtori auttaisi ja pian, olisi poika kuoleman oma. Mutta miten amputointi suoritettaisiin köyhässä vuoristomajassa? Matkatoverilla sattui olemaan mukanaan sveitsiläinen puukko, jossa on pieni saha. Se kiehutettiin steriiliksi, kipulääkitystä ja eetteriäkin löytyi sen verran, että Leena pystyi amputoimaan lapsen jalan. Poika jäi siis henkiin.
Vielä eläkkeelle jäätyäänkin Leena on käynyt kesäisin tutulla vuoristoklinikalla kollegoitaan tuuraamassa. Mikä voi olla tuollaisen elämänuran salaisuus? Leena myöntää olevansa ”äkäinen akka”, joka potilaisiin suuttuessaan saattaa korottaa äänensä. Juuri siksi hän sanookin tarvitsevansa Jeesusta ja anteeksiantoa omalle kohdalleen. Jumalan armo on motivoinut hänet antamaan elämänsä Afganistanin köyhien äitien ja lasten käyttöön.
Jos kristitty asettaa elämänsä päämääräksi oman onnensa, hän ei tee samaa valintaa kuin Leena Kaartinen. Oikein sanoi Jeesus: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.”